Villavantesta Astorgaan 14.6.

Kulku jatkui, kuten tavaksi oli tupannut tulemaan. Kun tätä nyt jälkikäteen kirjoittaa, miettii, maistuiko se käveleminen ja uuden päivän aloittaminen oikeasti ihan mukavalta, koska nythän tämä toistaa itseään ja tuntuu tylsältä. Sen verran oli ilmeisesti ruvennut matkaväsymystä tulemaan, että ainakaan kävelyn lomassa en ole itse jaksanut näemmä enää järin paljon kuvia ottaa. Ehkä sitä halusi vain eteenpäin, etapin päähän?

Tässä oli meneillään kynnenleikkuutauko. Ystävällisesti jätti hän keltaisen nuolen näkyviin, etteivät lähimmmäiset kaidalta polulta harhautuisi.

Astorgaanhan sitä sitten saavuttiin. Varsinaisesti ei ollut tarkoitus tänne pysähtyä, ainoastaan hetki istuskella ja jatkaa sitten vielä jokunen kilometri. Taivas kyllä jo tässä vaiheessa näytti väriään, joten odotettavissahan se oli, että vettä vielä niskaan tulee. Toisaalta - sitä vartenhan ne sadeviitat hankittiin.

Kylässä oli taphatuma. Jonkun pyöräkilpailun välietappi tms. osui reitin varrelle. Pieni houkutus oli astua jonoon ja heittäytyä hierontalavetille. Tuskinpa nuo olisivat tajunneet, että emme olekaan kilpapyöräilijöitä...?

Siinä vaiheessa, kun sitten rupesimme tekemään lähtöä tästä kylästä, alkoi sade. Sen verran ikävän kovasti sitä vettä niskaan tuli, että päätimme sittenkin vilkaista, josko katedraalia lähinnä olevassa albergue San Javierissa olisi tilaa. Hiukan epäilytti, se nyt sentään on keskeisellä paikalla ja ilmeisen suosittu. Vaan kas kummaa, mahtui sinne! Jos olisimme etukäteen päässeet siihen tutustumaan ja jos olisi ollut hieman suurempi sateensietokyky, olisimme jatkaneet matkaa. Taisi olla vain sijaintinsa vuoksi suosittu tämä maja...ei ruokailumahdollisuutta (no, keittiö kyllä), nitisevät punkat, netti ei toiminut, juoma-automaatti ei toiminut...ja tietenkin kuorsaava kämppäkaveri. Ystävällistä henkilökuntaa kyllä, mutta silti. Vaan sinne nyt oli maksettu ja kirjauduttu, joten sinne jäätiin. Sadekin sitten lakkasi, joten pieni maltti olisi ollut paikallaan.

Pakolliset katedraalikuvat. Oikeastaan muuta ei tästä kaupungista mieleen jäänytkään. Kätkökin oli jästitty. Tai niin no, kertahan se on ensimmäinenkin, kun joutuu pizzeriasta ulosheitetyksi. Mistäs me sitä tiedettiin, että sielläkin alkoi - tai siis olisi alkanut - siesta. Hiukan oli mietitty, miksi muita asiakkaita ei tule, meidän lisäksemme yksi muu turisti istui pöydässä. Jossain vaiheessa tarjoilija sammutti television, jonkun aikaa sen jälkeen yläkerrasta tuli kokkitäti seisoskelemaan kädet puuskassa siihen tarjoilijan viereen tiskin taakse. Sitten hoksattiin, että taitaapa olla ovikin jo lukossa ja uloshan tuo meidät haluaa. Yllätys tuo siesta oli onneksi sille toisellekin asiakkaalle, mutta olihan siitä sitten lähdettävä.