Las Herreriaksesta Alto do Poioon 19.6.

Opaskirjan ylämäki olikin huomattavasti helpompi, mitä kuvan perusteella olisi uskaltanut odottaa. Nousua n. 700 m n. 8 kilometrin matkalle. Ei se kuitenkaan tuntunut kovinkaan rankalta. Ei meistä, mutta yhdestä vaeltajatyttösestä varmaankin tuntui - oli ollut kuumeessa pari päivää ja jatkoi lääkkeiden voimalla, kovasti yskien eteenpäin.  Muitakin epäonnisia vaeltajia kohtasimme: uusiseelantilainen nainen oli kaatunut jossain vaiheessa jo reitin alkutaipaleilla ja oli murtanut kätensä. Hän ei isoa rinkkaa selässään nyt kantanut, lieneekö alunperinkin ollut pienemmällä kantamuksella liikkeellä vai oliko siirtynyt rinkkansa osalta taksikuljetuksiin. Käsi oli kipsissä, mutta matka jatkui. Oli keräillyt majapaikkaleimoja kipsiinsä. Olisi ollut hauskaa olla näkemässä, kun hän niitä siellä Santiagossa leimanlaskijalle esitteli. No, ehkäpä hänellä oli se "virallinenkin" leimankeruukuponki, josta on helpompi tarkistaa, onko nyt varmasti kuljettu riittävä määrä ja oikealla tavalla.

Mitäpä tuolla ylhäällä muuta olisi voinut ollakaan, kuin hienoja maisemia.

 Ja mäkiä.

Lehmiäkin on jo tavattu, mutta nyt ne tulivat liki iholle, kuten tavataan sanoa. Täällä vasemmalla reunalla oli tilaa väistää, tosin pudotus olisi ollut jonkinmoinen. Nämä lehmät vaikuttivat hieman turhaantuneemmilta ja kulkijan kohtaaminen näytti ainakin yhtä epänutipäätä ärsyttävän. Aika läheltä sarvensa heilatti, tosin saattoi olla silkka vahinkokin moinen päänliike. Olisihan se tietysti ollut saavutus sekin, että olisi tullut lehmänsarven lävistämäksi kesken kävelyn.

Hevonenkin oli hyötykäytössä, isäntä koiransa kanssa ratsasti ohitsemme ja painui kotiinsa.

Tämän tolpan jälkeen istahdimme tienpenkalle ja söimme omenat. Mukava oli taas jatkaa taivalta sen jälkeen.

Kulkija kuvaili kulkijaa ja maisemia ja sain pienen etumatkan. Lyhytaikainen etu tuo tuollainen, siinä nyt ei mene kuin tovi, kun minut kiinni saadaan. Tosin väitti hän useinkin, että kuulemma ylämäessä laitan jonkun kiihdytysvaihteen aina päälle. Voi se pitää paikkansakin, minusta ylämäki on helpompi mennä, jos sen yrittää paahtaa sen verran vauhdilla kuin jaksaa, koska silloin se loppuu nopeammin ja saattaa itse olla vielä mäen päällä hengissä. Siinä on logiikkaa, kaikki eivät sitä vain huomaa.

Tuota patsasta moni poikkesi kuvaamaan, me emme. Muun muassa pari naista ja jossain vaiheessa heidän jälkeensä yksi mies. Hänet oli ohimennen tavattu edellisessä majapaikassa, hän oli sielläkin kovin puhelias ja kertoili osaavansa monia kieliä ja oli kovin kiinnostunut kaikista nähtävyyksistä jne. Täälläkin hän puhui, mutta ei muistanut varmaankaan edellispäivänä meitä tavanneensa. Nyt hän oli hieman poissa tolaltaan. Oli kulkenut mäen alla jostain syystä ohitse reittimerkintänuolen ja jatkanut tienhaarasta muutaman kilometrin verran alaspäin. Ihmetellyt jossain kylässä, miksei muita kulkijoita näy kuin nuo em. kaksi naista, jotka hekin olivat lähteneet miehen käsityksen mukaan hänen esimerkkinsä innoittamina tietä alas. Noiden naisten eksymienn jo tiedettiinkin, he sattuivat tulemaan juuri silloin takaisin tienhaaraan, kun me siitä reittiä pitkin jatkoimme. Taivastelivat siinä hetken, kuinka ovat voineet kulkea noin selvän reittimerkinnän ohi, mutta jatkoivat päättäväisinä sitten matkaansa. Tämä mies oli tolaltaan siksikin, että piti omana syynään myös noiden naisten eksymistä. Uupuneen näköinen oli, mutta ilmeisen kunnossa sitten kuitenkin, koska jaksoi pyyhältää tien yli patsaalle kuvia räpsimään. Minun kuvassani patsas on sattumalta. Tuo kyltti oli kiinostavampi.

Välipalapaikan seuranpitäjänä oli kukko haaremeineen. Oi terveystarkastaja, tule pian tänne!

Se kuuluisa juuri-ennen-perillepääsyä-imen-sinusta-voimat -mäki löytyi sitten tietysti täältäkin. Ei pitänyt kovin iso olla, mutta miten saattoikin tuntua siltä, että en jaksa, en. Mäen päällä, Alto do Poiossa oli tienristeys ja sen molemmin puolin maja. Ensimmäisen pihassa istui paljon väkeä rinkkoineen ja jostain syystä ajateltiin, että ovat siinä vain siksi, että se on nimenomaan se ensimmäinen, eivät siksi, että se olisi parempi, koska tuo toinen näytti jotenkin "paremmalta". Menimme tien yli ja rupesimme puuhaamaan majoittumista. Taisi olla joku harjoittelijatyttö tai muuten osaamaton tiskillä, kun piti pariinkin kertaan kysellä toiselta, miten homma hoidetaan. Maksettiin, lähti sitten näyttämään paikkoja. Muita ei vielä ollut tullut, mutta tuskinpa niin hyvä tuuri meillä olisi. Pimeähkö paikka, narisevat sängyt ja lattia, portaita, yksi vessa, josta paperi sitten yöllä loppuikin, selvästikään ei vaivauduta siistimään petejä edellisen jäljiltä. Muutamassa paikassa oli selvästi vaihdettu aina lakanat, joissakin sai kertakäyttölakanan ja tyynyliinan, täällä ei ollut jälkeä kummastakaan. Tämä oli reissun ainoa paikka, jossa heräsi epäilys siitä, että jos on lutikoita, täällä niitä saattaisi olla. Nettikään ei kunnolla toiminut. Vaihdoimmekin aika pian oleskelu- ja ruokailupaikaksemme tämän toisen eli siis sen, missä ne muutkin ihmiset istuivat.

Täällä kohtasimme ensimmäisen kerran irlantilaisen Michaelin, tosin hän oli meille kyllä pitkään nimetön brittipoika. Hän kysyi, mahtaako olla laturia lainaksi. Mahtoi olla ja hän vei sitten puhelimensa baarin hyllylle latautumaan ja istuskeli terassilla juttelemassa ihmisten kanssa. Me kyselimme joltain kulkijanaiselta, onko hänellä tietoa seuraavan taipaleen majapaikoista. Oppaan mukaan ei niitä juurikaan näyttänyt olevan. Hänen kirjassaan, kuten myös Jimmyn kartassa opaskirjan reitille oli olemassa myös pohjoinen vaihtoehto. Siinä olisi enemmän nousua, mutta se olisi tuon kirjan mukaan myös 6,5 km lyhyempi. Päätimme siis hankkiutua sille, onhan noita nousuja ollut ja eikös niihin totu? Kaiken lisäksi se kulkisi vuorilla, eikä isomman tien varressa. Brittipojan (ei ollut meille irkku vielä) kanssa myös reittivalinnasta puhuimme. Hän vietti oikein kunnon taukoa, lepäili ja ruokaili ja turinoi, lähti sitten illansuussa eteenpäin useamman tunnin tauon jälkeen. Näytti lompsivan risteyksestä eri suuntaan, mihin merkitty reitti kulki, mutta ei sitten ruvettu hälle huutelemaan, oli sen verran määrätietoinen ja ripeä, että katosi saman tien. Ehkä hän tarkoituksella valitsi tuon suunnan, kyllä sieltäkin pääsi.

Täälläkin oli terassikanoja. En voinut välttää kiusausta viestitellä yhden kanssa kännykän rooster-herätysäänen avulla. En ehkä saanut viestiäni perille, koska se ei ollut kovin kiinnostunut. Tai mistäpä minä tiedän, millaisen salasanoman sille välitin. Ehkä tytöt nousivat kapinaan seuraavana aamuna ja paikan kukko on nyt terapiassa.

Pitää vielä mainita Speedy Gonzales ja Norsu, saksalaisvaeltajat. He istuivat viereemme ruokapöydässä ja muutamia sanoja siinä vaihdoimme.  Parhaat ystävykset, SG oli kintuistaan vikkelä ja Norsu (tai pikemminkin norsunjalkaiseksi itseään kutsunut) koki olevansa varsin kovilla raahautuessaan nopean kaverinsa mukana. Heillä oli kiire, piti olla perillä tiettyyn päivään mennessä ja olivat ilmeisesti hiukan omasta aikataulustaan jäljessä. Taipaleita oli kuulemma ollut välillä jopa 40 km:n mittaisiakin, joskin meidän laskujen mukaan heille kyllä riitti loppupätkälle hyvinkin keskimäärin 27 km:n pätkät. Ja jos me sellaisista on selvitty, mikseivät hekin selviäisi. Pojilla oli hiki ja nälkä, eivätkä olleet vielä ehtineet pestä ja kuivatella vatteitaan. Norsu oli ruokapöydässä paidatta. En ehtinyt moista edes ihmetellä, kunnes paikan vanha emäntä tuli keppeineen seisomaan pöydän viereen. Puhui espanjaa ja nyppi paitaansa. Osoitteli Norsua. Norsu ymmärsi yskän ja nousi pöydästä. Palasi takaisin verkkatakki päällään ja jatkoi ruokailua. 

Pojilla oli molemmilla päiväkirjat ja ruuan jälkeen he niitä kirjoittelivat. Kertoivat, että reissun jälkeen vaihtavat kirjoja ja lukevat toistensa tekstit. Upea juttu! Muutenkin tuntuivat olevan toisilleen tärkeitä.