Astorgasta Foncebadóniin 15.6.

Santa Catalina de Somoza sai kunnian tarjota meille aamupalan. Kylän ensimmäinen auki ollut kahvila oli koonnut jotakuinkin jokaisen kulkijan tiskinsä ääreen jonottamaan. Meillä oli tuuria, olimme ilmeisesti joko niitä varhaisimpia tai sitten sopivasti ensimmäisen ja toisen aallon välissä, koska aivan suunnattoman jonon jatkoksi emme joutuneet, vasta meidän peräämme alkoi sitä sakkia kertyä. Jonkin aikaa joka tapauksessa siinä joutui täytettyä piirasta odottelemaan. Kahvilanpitäjällä ei muutenkaan ollut se paras aamunsa. Seinällä kyllä komeili joku plakaati, jonka mukaan hänet oli palkittu ties minä vuoden parhaana ja kovin kunniamainintoja oli sadellut, mutta tämän aamun toiminta ei oikein vakuuttanut. Tarjoamukset olivat kyllä upeita ja maistuivat herkullisilta, mutta tilatun saaminen oli melko monivaiheinen tapahtuma. Kun hänelle sitten jossain vaiheessa huomautettiin, että puuttuu vielä sitä ja tätä, eikä tuo kupillinen kuulu meille, hän suutahti. Kielsi puuttumasta hänen työntekoonsa ja käski antaa rauhan. Ahaa. No, mikäs siinä sitten. Tosin melkein saman tien pyysi anteeksi ja pahoitteli, oli kuulemma nukkunut vain tunnin edellisenä yönä. Joka tapauksessa se, mitä saimme, maistui hyvältä. Toiste emme tuohon paikkaan luultavasti kuitenkaan pysähtyisi, vaikka tuolla joskus uusiksi tarpoisimmekin. Maksoi nimittään liki 17 €...mehu, kahvi ja kaksi täytettyä piiraanpalaa. HUH!

Päivän taipale näytti opaskirjan mukaan melko nousuvoittoiselta. Lähes 600 metriä korkeammalle pitäisi suunnilleen 25 kilometrin matkalla kavuta. Tarkoitus oli edetä ohi opaskirjan etappipisteen, jotta seuraavana aamuna ei tarvitse heti rytistää itseään oletettua jyrkkää mäkeä ylös. Komeita maisemia tuolta ylhäältä näki.

Kasvillisuudessakaan ei ollut moittimista. Tuollaisia kun saisi omassa pihassaan kasvamaan...

 
Polku oli paikoin hiukan kolkompaa kulkea. Kyllähän tämä tällainen ylämäkeen mennessä sujuu meikäläiseltäkin, alamäissä tuppasi tulemaan hiki, vaikka vauhti meikäläisellä tippui pakottavista syistä liki nollille.

Alueen opastaulu kertoi, millä pätkällä ollaan menossa. Oli hyvä huomata, että siellä oltiin, missä luultiinkin olevamme. 

Viimeisten kilometrien aikana titeysti rupesi jälleen satamaan. Ei järjettömän kovasti, mutta kuitenkin sen verran, että viittaa tarvittiin ja hikihän sen alla tulee, jos ei jo muutenkin tulisi. Kun sitten Foncebadónin kylä näkyi, ei tarvinnut kauan miettiä, kysytäänkö ensimmäisestä majapaikasta vai jatketaanko hiukan kauempana näkyvään majaan. Hyvä ettei jatkettu, koska olisimme lähteneet suorimmalta näyttävää reittiä pitkin kohti tuota kauempaa majaa tajuamatta, että kylätie ja vaellusreitti eivät sieltä kulje. Ensimmäiseen sisälle hökäistiin. Sadeviitat jätimme eteiseen tyhjien kaljakorien viereen valumaan, samoin kävelysauvat siihen nurkkaan.

Petipaikat saatiin. Ensin meille esiteltiin tilat, tuossa miestenvessa, tuossa naistenvessa ja tässä ihan-kumman-vain -vessa., tähän kengät ja tuonne pyykit. Kelpasi, vaikkei mitään luksusta ollutkaan. Sadekaan ei houkuttanut eteenpäin jatkamaan. Pyykkikonetta kysäistiin ja pyykättyä tuli. Kone tosin ei juurikaan lingonnut, joten käsinvääntelyksihän se meni. Ja koska ulkona oli märkää ja kuivattelu tapahtuisi siis sisätiloissa baarin ja makuutilojen välisen kulkuväylän varrella (täällä ei ollut kuivausrumpua), ei varsinaisesti kuivaa pyykkiä ollut odotettavissa. Yritettiin kuitenkin ja kyllä ne jouluun mennessä kuivaisivat.

Koska ruokaa oli tarjolla, tarjoukseen tartuimme ja pääsimme jälleen siis yhteiseen pöytään. Tällä kertaa seurueessa olivat ainakin britti, skotti, italialainen, espanjalainen, ranskalainen, tanskalainen...voi, kun muistaisi kaiken...naamakirjaan kirjoittamani mukaan kahdeksaa eri kansallisuutta edustimme. Joku paikalla olleista kertoi vaeltaneensa reitin elämänsä aikana jo yli 20 kertaa ja oli laskenut, että vielä ainakin 18 ehtisi. Voisinpa väittää, että asialleen omistautunut tapaus, en kylläkään osaa sanoa, oliko hän joku näistä ruokapöydässä olleista vai oliko vain ennen ruokailua paikalla notkumassa. Brittimies oli entinen armeijan mies, jämäkkää upseeriainesta, joka järjesti asioita. Kun ateria oli ohi, hän keräsi kolehdin, jotta seurue saisi lisää viiniä. Ranskalainen ei puhunut juuri sanaakaan englantia.

Vatsat täynnä, hyvillä mielin tästä viimein yöpuulle vetäydyttiin.