Alto do Poiosta Sarriaan 20.6.

Alto do Poion majasta hankkiuduimme ulos jo ennen kello kuutta. Olimme valinneet kerrossängyksemme paketin, joka oli lähinnä ovea ja tavallaan hiukan erillään toisista. Yhtenä valintaperusteena oli se, että näytti olevan pistorasia sopivasti siinä likellä. Se nyt ei kuitenkaan auttanut mitään, kyllä siinä virtaa oli, mutta ei siinä pysynyt pistoke kiinni edes ilmastointiteipin avulla. Toinen hyöty tuosta paikasta oli, että siinä oven vieressä, hiukan erillään muista (jokinlainen taiteovi oli vähän suojana) oli tilaa pakata omat rojut, eikä siihen sytytetty valo varsinaisesti loistanut muille majoittujille. Tosin Jimmy kuulemma nappasi varmuuden vuoksi valot ensin koko kämppään. En ollut tätä todistamassa, koska kävin nauttimassa siitä viisaudesta, että oli älytty pakata oma vessapaperirulla matkaan mukaan. Tämä valojen sytyttely alkaa ilmeisesti tulla tavaksi. Pakattiin, Jimmy kantoi rinkat pihalle sivuovesta, minä jäin sammuttamaan valot ja menin perässä. Oli mukavaa päästä tuolta pois. Jos joskus tuolla uudelleen kuljemme, jäämme siihen ensimäiseen paikkaan, tai kuljemme eteenpäin oletettavasti Albergue A Reboleira -nimiseen majoitusliikkeeseen. Muuta en muista, kuin että ennen Fonriaa se oli, R:llä alkoi ja siellä sai aamiaista. Tripadvisor näkyi sitä suositelleen, asiakasarviot 8,8 paikan seinällä olleen lappusen mukaan. En takuuseen mene, mutta tämä se varmaankin oli. Kuumeinen tyttö ilmestyi samaan aikaan aamupalalle, sanoi voivansa hiukan paremmin, mutta yski malliksi, eikä vielä kunnossa ollut. Brittipoikakin singahti tuosta majasta polulle - hän siis oli löytänyt oikealle reitille jotain kautta. Paikan edessä pari tyttöä aamujumppasi ja venytteli kovin ennen liikkeelle lähtöä.

Korkealla oltiin vielä parin tunnin taivalluksen jälkeen, pilvien päällä.

Olivat säilöneet traktorin talteen.

Edellisiltana oli tehty päätös lähteä sille pohjoiselle reitille Triacastelan jälkeen ja tuo päätös piti. T-risteys kylän jälkeen, siitä oikealle ja sitten San Xilin viittojen mukaan eteenpäin. Kyllä kannatti. Olihan siellä nousuja, mutta tuo pätkä oli ehdottomasti koko reissun kaunein osuus. Minä en siellä juurikaan kuvaillut, ehkä syynä oli se, että en joka välissä voinut pysäyttää kulkua kaivaakseni puhelinta laukusta tai se, että olin väsynyt ja halusin vain katsella sen, mitä katselin. Enimmäkseen katse oli kuitenkin varpaisiin ja jokaisen maisemavilkaisun kohdalla piti erikseen pysähtyä. Siihen enää viitsinyt mitään kuvaamistaukoja lisätä. Onneksi Jimmy sentään jotain kuvasi, mutta täytyy myöntää, että enimmäkseen katseltiin ja ihasteltiin. Enkä näistäkään takuuseen mene, että juuri tuolta osuudelta olisivat, en jaksa tarkistaa paikkamerkintöjä. Voisi kuitenkin olettaa, että reilut kolmisen tuntia liikkeellelähdön jälkeen olisimme jo edenneet 11 km eli Triacastelan juuri ohittaneet.

 Tuo hevonen oli jollain tavalla pysäyttävä.

Tässä sama polle. Hivenen arkisempi otos.

Matkasta minulla ei kovin paljon kerrottavaa ole. Eteenpäin, mitäpä sitä muuta. Brittipoika piti niitä taukojaan siellä sun täällä ja ohitti meidät tuon taipaleen aikana suunnilleen kahdeksan kertaa. Kertaalleen hänelle hihkaistiin, että nyt taisit mennä tienhaaran ohi. Hän kuuli, kääntyi ja kiitteli avusta. Jostain syystä ei kuitenkaan meille mitään vinkannut, kun me vuorostamme muutama askel harhapolulle mentiin. Nähtiin, että hän paineli ohi oikeaa reittiä ja osattiin itsekin sitten kurssi tarkistaa. Ehkä oli ajatuksissaan, ehkä katkera siitä, että kukaan ei Alto do Poiossa ollut häntä takaisin reitille huudellut. No tuskinpa kuitenkaan tuota jälkimmäistä, kunhan sanoin,

Jossain vaiheessa matkan varrella oli yli 800 vuotta vanha kastanja.

Yksi virkistyspaikka pitää mainita: Yht´äkkiä, keskellä ei mitään, oli jotain. Juoma-automaatti. Siinä paloi valo, sähköt oli vedetty jostain puunoksien kautta ja pitihän sitä kokeilla. Se toimi! Yksi Fanta ja yksi Cokis. Kukapa lienee automaatin ylläpitäjä, mutta oli sen verran vekkuli ilmestys tuo kone, että reissun ensimmäiset limsat tuli nautittua.

Se tuossa automaatissa oli harmillisempi puoli, että ilman sitä olisimme ehkä pienen matkan päässä tarkemmin katsoneet, mitä erään talon pihassa olevalla pöydällä oli tarjolla ja kenelle. Likellä seisoskeli yksi päiväreppulaismies ja jotenkin tulkitsimme, että tuon pöydän ruuat ja juomat ovat tilaustyönä jollekin ryhmälle siihen laitettuja. Koska janokaan ei juuri nyt ollut, jatkoimme ohitse. Jossain vaiheessa jälleen tapasimme brittipojan, joka kehui maasta taivaaseen tuon paikan. Se oli niitä joidenkin ihmisten hyvää hyvyyttään vaeltajille järjestämiä, joista sai maksaa jotain, jos halusi. Donativo. Ehkä ensi kerralla?

Sarriaa lähestyttiin. Reitti näytti koukkaavan tien sivusta pienen mutkan ja hetki arvottiin, jatketaanko tietä vai mennäänkö reittiä. Reitti valittiin, koska varma ei voi olla, josko joku jalankulkukielto tai muu hankaluus tulisi tuolla tiellä. Ja katin kontit - reitti koukkasi, koska siellä oli majatalo. Moni oli pysähtynyt sinne virvokkeille, mutta meitä ärsytti moinen ylimääräinen koukkaus, että jatkettiin nokka pystyssä eteenpäin. Kosto tuli heti. Siinä se vaarallinen pyreneidenmato olla möllötti keskellä kulkuväylää, valmiina iskemään hampaansa poloisen kulkijan nilkaan!

Ei se hengissä varmaankaan ollut, ei ainakaan hievahtanutkaan. Tavallaan ihan hyvä juttu, ei tarvinnut ruveta kiljahtelemaan ja äkkiloikkimaan kesken kuvaamisen. En tainnut muistaa mainita, että Molinasecassa näimme ihan elävän käärmeen. Sellaisen lyijykynänpaksuisen ruskean luikertelijan, joka jalkakäytävältä poistui jalkojemme juuresta pusikkoon. Mikä mahtoi olla, ei tietoa, mutta tasoissa tämän kanssa siinä suhteessa, ettei tästäkään tietoa ole. Tämä on ollut vilkas matelijavuosi, bongattu jo elävää kaksi kyytä, yksi kuollut kyy ja yksi elävä vaskitsa kotimaassa, yksi elävä mikä-lie-espanjamato, tämä oletettavan kuollut tapaus ja joku vihreä lisko tämän matkan varrella yhdessä putkessa (vai nähtiinköhän kaksikin?) ynnä lisäksi sisiliskot. Vilkasta.

Sarriaan sitten saavuttiin. Pientä vinkkiä paikan suosiosta sai jo parista ensimmäisestä reitin varren alberguesta - tilaa ei ollut. Kun eteen osui Hostal do Cristal, kysyimme suosiolla siitäkin heti ihan huonetta ja ilahduimme, kun hyvää englantia puhuva poika kertoi sellaisen löytyvän 45 euron hintaan ja sanoi, että rauhassa voitte käydä ensin majoittumassa ja suihkussa ja tulla sitten maksamaan. Ehkä haisimme niin kovasti, että hän halusi meidät pois baaristaan...

Tuolla sitten aterioimmekin, kylä ei nyt kutsunut yhtään. Matka painoi jaloissa, sitä oli kertynyt 32,5 km. Ja minä olin hengissä. Naapuripöydästä kuului suomen kieltä....arghhh...yritimme ensin pitää matalaa profiilia, mutta eipä sitä tuppisuunakaan osaa oikein istua. Jossain vaiheessa nuo suomalaiset osoittivat olevansa sivistyneempiä kuin me ja nousivat ruokailunsa jälkeen tervehtimään. Olivat samasta paikasta majaa kysyneet, mutta täyttä oli. Ilmeisesti ehdimme sitten juuri ennen heitä. Eivät ensikertalaisia olleet ainakaan molemmat (täytyy myöntää, että tässä kohdalla tietoni eivät ole nyt täydellisiä - muisti on hatara, mutta väittäisin, että toinen oli jokunen vuosi sitten kulkenut jo osan pätkää, toisella saattoi olla ensimmäinen kerta. Jos tässä väärän todistuksen sanon, korjaan tiedon, jahka minua opastetaan...). Joka tapauksessa vaikuttivat ihan täyspäisiltä miehiltä, mikä ainakin toisinaan suomalaisten kohdalla on yllättävää. Kertoilivat itsestään ja matkastaan, ei mitään sen tarkempaa, mutta olivat sentään ihan tolkun mielellä ja oikeasti liikkeellä. Sekin varmistui, että näkemämme käärme oli kuollut. He olivat testanneet asiaa nakkaamalla sitä kivellä, mutta se ei ollut reagoinut. Siinä sitten hyvästelimme, mielessämme nimesimme heidät "Oulun papeiksi", vaikka varsinaisesti ei vielä ollut mitään tietoa heidän ammateistaan, eikä juuri muustakaan. Hauska oli kuitenkin tavata ja jutella tovi heidän kanssaan.