Calzada del Cotosta Reliegosiin 10.6.

Aamulla amerikantäti tuli kertomaan, että hän haki yöllä pyykkejä sisälle ja arveli minunkin paitani sieltä tuoneen. En suostunut omakseni tunnustamaan, mutta ystävällistä, että hän oli muitakin ajatellut. Yöllä jyrisi ja välkkyi oikein urakalla, ikkunan vieressä toisella puolella käytävää nukkunut jo aiemminkin mainittu Kanadan kiinalainen (kansallisuutensa ei tosin vielä tässä vaiheessa ollut meille paljastunut, mutta selvyyden vuoksi kutsun häntä tässä jo nyt nimellä Canchi, koska niin hänet ristimme jossain vaiheessa,) oli välkettä ihan noussut katsomaan ja oli siitä innoissaan. Mikäpäs siinä, ukkoset ovat hienoja, jos niitä voi katsella sisätiloista tai ainakin sateensuojasta, mutta en kaivannut tuossa vaiheessa lainkaan sitä mahdollisuutta, että tuolla jossain aakealla laakealla kulkiessani minkäänlainen ukkossysteemi päälle kulkeutuisi. Onneksi näytti siltä, että pois se on menossa. Vielä kuitenkin sateli, joten piti vetää takkia päälle ja housuja jalkaan, kun lähtöä tehtiin.

Ei se sade siitä kuitenkaan mihinkään tauonnut ja päivästä tulikin sitten ensimmäinen sadekulkupäivä. Kovin huonosti imee vettä espanjalainen maaperä ja poluista tuli melko pian sellaista kurakkoa, että kierrellä piti. Punaruskeaa puuroa tarttui välillä kengänpohjiin niin, että piti ihan ravistella ylimääräistä painoa pois. Mutta mitäpä tuossakaan muuta saattoi tehdä kuin talsia eteenpäin. Canchi paineli vauhdilla meidän edellämme ja katosi horisonttiin. 

Takaa tuli sitten poliisiauto, pysähtyi rinnalle ja rupesivat juttelemaan. Englantia osasivat! Jotain osoittivat ja käskivät katsoa, luultiin ensin, että rinkkaa tai jotain siitä roikkuvaa tarkoittivat, mutta ei - pysähtyivät näyttääkseen kulkijalle, että kauempana pellolla seisoi kauris ruokailemassa. Eipä olisi tuota huomattu siinä sateessa katse kohti varpaita kävellessämme. Muutama sana vaihdettiin, kysäisin, että eivätkö haluaisi olla niin seurallisia, että astuisivat ulos autostaan ja taittaisivat kappaleen matkaa siinä rinnallamme kävellen. Ensin eivät ymmärtäneet kysymystä ja arvelivat, että haluamme jatkaa heidän kyydissään eteenpäin. Selitin uudelleen, mutta eivät oikein sitten innostuneet ajatuksesta, vaan päätivät jatkaa autoitse matkaansa.

Viimein kohdalle osui avoinna oleva maja, josta leijui kahvin tuoksu. Rinkat seinän viereen, märkä takki pois päältä (ei muuten pitänyt vettä, kuten eivät housutkaan) ja sisälle, koska muuten paleli. Canchikin näkyi olevan  paikalla, näkyi nauttivan jotain Oikeaa Syötävää, eikä pelkästääm espanjalaisten ihannoimia aamupalacroissantteja. Ilo oli meilläkin suuri, kun selvisi, että kyllä vain, täällä ei yhtään nikoteltu, kun turisti tahtoi munia ja kinkkua ja siihen vielä tomaatin mukaan. Kyllä maistui!

Matkaa jatkettiin maha täynnä. Ikävää oli vetää terassin tuolin karmilla roikkunut märkä ja kylmä takki takaisin päälle, mutta mahtoiko olla vaihtoehtoja...?

Ymmärrettävistä syistä emme matkan varrella juurikaan kuvailleet mitään. Viimein oli taas maja edessä ja aavistuksen pelonsekaisin ajatuksin jonoon menimme. Mitä sitten, jos tämä onkin täynnä? Takana oli jo 27 km ja opaskirjasen mukaan seuraavaan majoitusta tarjoavaan paikkaan olisi vielä jotakuinkin 6 km matkaa. Tosin käytäntö oli osoittanut, että usein majoja oli tarjolla muitakin, kuin pelkästään kirjassa olevat ja kännykartasta niitä löytyi hyvin. Nyt ei vain ollut yhtään intoa, eikä voimia jatkaa tallustelua. Yksi mies näytti käärivän sadeviittaa uudelleen ympärilleen ja tarttuvan kävelysauvaansa ja pahasti näytti siltä, että hänelle ei sijaa siis löytynyt. Onneksi hälytys oli väärä! Hän oli vain valinnut sen vaihtoehdon, että piti pienen tauon ja jatkoi matkaansa todeten, että eihän tuo ole kuin 6 km seuraavaan...joopa.

Paikan isäntä oli totinen tapaus, ei juuri hymyillyt kenellekään, kuten ei myöskään se naisihminen, joka siellä majoittujia ohjaili oikein toimimaan. Petipaikat siis löytyivät meillekin. Kuuden hengen huone, jossa ei ollut vielä muita, kun sinne menimme ja saimme siis rauhassa purkaa rinkkojamme ja käydä suihkussa. Kävi ilmi, että rinkan sadesuoja ei ole tarkoitettu suojaamaan sateelta. Olisihan se pitänyt tyhmemmänkin älytä, että menee se vesi sieltä selän kautta takkia pitkin ja kertyyhän sitä sinne suojan alareunaan. Meillä ei suinkaan kaikki vaatteet tuossa vaiheessa kunnolla muovipusseissa olleet, joten kuivateltavaa löytyi. Ikävää oli se, että rinkassa alimpana ollut makuupussi oli kastunut. Sitä sitten levittelemään aulan kaiteelle kuivumaan, koska muut eivät olleet vielä keksineet sitä tilaa itselleen varata.

Huoneeseen tuli vähitellen muitakin märkine vaatteineen, joten hiukan piti omia keräillä omalle tontille. 

Kaksi vanhempaa ruotsalaismiestä ottivat alasängyt ja heidän kanssaan kulkenut itävaltalaistyttö toisen vapaana olleista yläpunkista. Ei aavistustakaan, kuin pitkän matkan olivat yhteistä matkaa tehneet, mutta hyvin heillä näytti synkkaavan. Jossain vaiheessa tyttö pyöritteli sedille silmiään ja pyysi heitä miettimään, mitä hänen ystävänsä kotona sanovat, kun hän kertoo että kulki kesän kahden ruotsalaisvanhuksen kanssa. 

Tämä maja oli matkan ainoa sellainen, jossa peitto maksoi. Ei paljon, eurolla sen taisi saada, mutta maksoi kuitenkin. Piti sellainen kuitenkin käydä Jimmylle hakemassa, koska pussia ei voinut kuvitella käytettävän.

Ruoka-aikaa odotellessa hiukan lepäiltiin välillä. Viimeinen vapaista paikoista tuossa huoneessa meni sitten saksalaistädille, joka ei puhunut muuta kuin saksaa. Kuului siihen kansanosaan, joka ei suuremmin antanut asiaa haitata sen, että hänen keskustelukumppaninsa ei välttämättä saanut selvää siitä, mitä hän toimitti. Tädillä oli vaikeuksia hillitä itseään, kun hän keksi, että Jimmyllä on tapana nukkua pelkillä kalsareillaan näissä julkisissa tiloissa. Hihitteli siellä punkassaan ja kohotteli kulmiaan ja höpötti "sexy man". Oli tikahtua, kun minä sitten huvikseni käännyin vetämään viltinkulmaa Jimmyn suojaksi, kun muutenkin siinä juuri jalkeilla olin. Täti muuten kuorsasi yöllä...

Paikan ruokailutila vaikutti sen verran pieneltä, eikä sinne varauksia otettu, että menimme varmuuden vuoksi jo hieman etuajassa pöytään istumaan. Muitakin tuli, meidän pöytäämme jäi kaksi vapaata paikkaa. Jossain vaiheessa sitten Canchi saapui ja jotakuinkin samoihin aikoihin myös eräs saksalaispoika, jotka molemmat ilahtuivat, kun näytimme, että kyllä tähän pöytään voi istua. Canchi oli veikeä tapaus. Kaikki mahdollinen maailmassa kirvoitti hänestä vilpittömän "WAU" -huudahduksen. Hän tuntui nauttivan koko vaelluksesta ja kaikesta näkemästään täysin sydämin.

Saksalaispojalla oli kunnioitettava asenne vaellukseen. Hän ymmärtääkseni teki työkseen tietokoneiden kanssa jotain ja oli työskennellyt jo pitkään sen verran ylitöitä, että saattoi nyt sitten pitää vapaata koko vaelluksen ajan ja palkka silti juoksi. Mukaansa hän ei ollut ottanut edes kännykkää, koska halusi irrottautua kaikesta. Ystävänsä kotona olivat enimmäkseen pitäneet häntä jotenkin vinksahtaneena. Hän ei ollut mikään välineurheilija muutenkaan, ei näyttänyt panostaneen helposti kuivuviin tai kevyesti kannettaviin vaatteisiin. Sanoi senkin, ettei mieleensä ollut juolahtanut, että Espanjassa voisi sataa, eikä hänellä siis ollut mukanaan edes sadevarusteita. Oli kulkenut reitin alusta saakka ja oli hyvin pärjännyt. Uskon, että pärjäsi kyllä tästä eteenkin päin, vaikka nyt hieman sade olikin asioita vaikeuttanut.

Joka tapauksessa vesi on vain vettä ja aikanaan kaikki kuivaa. Kengät eivät kastuneet niin märiksi, etteivätkö aamulla olisi olleet aivan käyttökuntoisia.