Villalcázar de Sirgasta Calzadilla de la Cuezaan 8.6.

Kelit jatkuivat edelleen loistavina ja mielikseen sitä aamulla itsensä punkasta ylös kampesi ja tielle patisti. Otsalampun valossa kannettiin tuostakin majasta kamppeemme ulkotiloihin ja siellä vasta sitten rinkat kulkukuntoon rustattiin. Aamiaista ei vielä tuossa vaiheessa tarjolla ollut, mutta niin se näytti säännöksi muotoutuvan, että joitakin kilometrejä piti aina ennen aamukahvia tallustella. Minä tosin en koko reissun aikana juonut kuin vajaan kupillisen kahvia, ei maistunut. Pysyttelin appelsiinimehuissa. Aivan ihania ne vastapuristetut! Tosin välillä iski nuukuus, enkä raaskinut sellaista ostaa (2 €) ja tyydyin pullotettuun (usein 1,20 €).

Tuon pytingin seinustalla oli kätkö, jota meistä ketterämpi pienen aidan yli loikkasi noukkimaan. Hyvät olivat kätkön vihjekuvat, niiden perusteella sen sieltä nopsasti näki. Ja tietysti juuri sillä kriittisellä hetkellä paikallisetä kurvasi kulman takaa sanomalehti naamansa edessä. Minä vahdin rinkkoja ja Jimmy lymyili puskan takana. Setä ei huomannut mitään, mutta vastapäisestä kahvilasta muut vaeltajat hieman kummeksuen touhujamme tuijottivat. Mentiin sitten itsekin sinne kahville ja varauduttiin selittämään, mutta eivätpä nuo ainakaan tunnustaneet olleensa kiinnostuneita.

Tuolla se kätkö joka tapauksessa oli. Kylän nimi oli Carrión de los Condes.

Erään talon seinässä oli kannustava viesti meille. Santiago on parin askeleen päässä eli ihan kulman takana.

Suunnattoman vaihtelevaksi ei kulkupäivän maastoja voinut kehua. 

Jossain vaiheessa loputtomien suorien jälkeen löytyi kulkijan iloksi pieni lepopaikka. Innokas yrittäjä oli sinne myyntikojunsakin ajellut. Kaipa häneltä moni kävi jotain ostamassakin, meille tosin riitti omat eväät. Saman pöydän ääressä lepäili alussa myös vaeltajakoira emäntänsä kanssa. Hienosti kantoi valkoinen Lady omat kamppeensa mukanaan ja näytti ihan tyytyväiseltä oloonsa. Minua vain hieman säälitti ajatus siitä, että niissä iltapäivälämmöissä joku joutuu turkki päällä kuljeksimaan.

Siinä uuvuttavan taipaleen aikana Jimmy jossain vaiheessa kysäisi, että kumpikos meille päivän päätepisteessä sitten mieluummin majaksi kelpaisi, sekö, missä on ilmastoitu huone vai se, missä on uima-allas. Otettiin sitten se uima-altaalla varustettu. Vallan ystävällinen vastaanottopoika siellä tiskin takan hääräsi, kehui suomalaisia passejakin kauniiksi. Luultiin jo, että saimme jonkinlaisen erityiskohtelun, kun hän ohjasi meidät majapaikan toiseen kerrokseen PRIVADO-kyltin taakse. Kyse taisi kuitenkin olla siitä, että meidät iäkkäämmät majoitettiin yläkertaan, nuoriso jäi alas. Ja täyteen se vanhainkotikerroskin tuli, eivätkä kaikki kuitenkaan olleet iälä pilattuja sielläkään.

Täällä majassa muuten saimme ensihavainnon eräästä kanadankiinalaisesta. Hänen kanssaan ei vielä sanaakaan vaihdettu, hän vain sattui nukkumaan yläpunkassa. Palataan asiaan myöhemmin lisätietojen kera.

Kelpasi siellä varpaitaan huljutella ja kuumaa pintaa muutenkin vilvoitella. Matkaa ei ollut kertynyt kuin n. 22,5 km, mutta sekin riitti.

Henkilökunnan edustaja kierteli välillä tarjoilemassa leilistä jotain paikallisjuomaa. Minä höppänä en osannut siitä oikealla tavalla lientä suuhuni ruikauttaa, vaan menin pöljä suoraan siitä pillistä sitä juomaan. Paheksuvansäälivästi minua mulkaistiin.

Altaan toisella reunalla istuskelevat sinipaitainen Maya (kirjoitusasua en tiedä varmaksi), Kanadan israelilainen ja ilmeisesti Gro, norjalainen. Mayalla oli tapana kirjoitella päiväkirjaa, joka minun mielesätni näytti turhankin kookkaalta mukana kannettavaksi. Ehkä hänellä oli sitten vähemmän jotain muuta painolastina rinkassaan.

Tutustuimme täällä myöskin ranskalaiseen Jean-Johonkin, joka oli työskennellyt vuosikausia Algeriassa ja muutenkin eri puolilla maailmaa ja vaikutti tietävän suunnilleen kaikesta jotain. Jonkinlaisissa diplomaattitehtävissä ollut ja nyt viimein palannut kotiinsa Ranskaan. Tosin omisti talon Belgiassa ja aikoi muuttaa sinne. Hänen tietämyksestään jäi mieleen se, että kramppeja välttääkseen kulkijan pitää muistaa juoda litra vettä/10 km. Kuulemma mitään magnesiumeja ei silloin tarvita. No, me ei ihan niin paljon missään vaiheessa taidettu osata juoda, eikä meillä ollut niitä magnesiumejaan mukana. Tosin ei kyllä tullut kramppejakaan, joten siinä mielessä ollaan tasoissa.

Norjalainen Gro oli samassa pöytäseurueessa, varsin mukava naisihminen. Samoin uusiseelantilainen Steven istui jutustelemassa. Puhuimme mm. Pohjolan eläimistä. Hänen mielestään Eurooppa kuulosti vaaralliselta paikalta, koska meillä on karhuja, susia ja käärmeitä. Hän kertoi, ettei Uudessa-Seelannissa ole yhtään myrkkykäärmettä. Aurinko on heillä se vaarallisin, otsoniaukon vuoksi ulkona ei voi kovin pitkiä aikoja olla. Maanjäristykset sitten toki oma lukunsa. Myös hillitty herrasmies, jonka nimeä en muista, liittyi seuraan. Hän oli mielestäni britti, tosin jossain vaiheessa ilmoilla liikkui myös ajatus hänen tsekkiläisyydestään. Puheenaiheet siirtyivät pikkuhiljaa myös maailmanpolitiikkaan ja muihin epäkiinnostaviin aiheisiin.

Ruoka-ajan koittaessa lähdimme viimein lähibaariin, jossa olimme jo aiemmin poikenneet tilannetta katsastamassa. Koko edellä mainittu pöytäseurue tuli hiukan meidän jälkeemme ja he istuivat pitkään pöytään, meillä oli oma rauha. Vaikka ihan mukavaa onkin jutella ihmisten kanssa, ei oma kielitaito kuitenkaan aina riitä kaikista aiheista keskustelemiseen. Politiikka on yksi sellainen, siitä en pysty oikeastaan suomeksikaan järin viisaita ajatuksia laukomaan. Istuimme siis kahdestaan, tosin kahden hengen pöytään meidät ohjattiinkin, koska kahdestaan paikalle tultiin.

Ruoka oli hyvää! Elämäni ensimmäistä kertaa söin kania (jänistäkään en tiedä koskaan syöneeni) ja tarjoilija suorastaan ilahtui, kun valitsin sen kolmesta vaihtoehdosta. Jostain syystä hän muutenkin tykästyi meihin, ainakin toi meille pepperonipurkin siihen viereen ja supatti jotain siitä, että hys-hys, pidetään tämä meidän salaisuutenamme.

Juomapullot saivat jälleen täytettä kylän vesipisteeltä. Tässä vasta täytellään yötä varten, aamulla sitten matkavedet uusiksi. Vesipiste oli muutaman askeleen verran paluusuuntaan ja saimme jonkun kulkijan hämmentymään suunnatessamme sitten aamulla sinne. Samaan aikaan tuolla tiellä nimittäin näkyi pari muutakin tyyppiä ja näytti siltä, kuin he olisivat olleet menossa. Ei ihme, että tuosta toisesta kulkijasta tuntui tovi eksyneeltä. Hän oli helpottunut, kun kuuli, että ei tarvitse palata tuonne, mistä edellispäivänä oli tultu.