O Pedrouzosta Santiago de Compostelaan 25.6.

Niin se viimeinenkin aamu sitten koitti. Toki edelleen oli muistettava, että mitä tahansa voi sattua ja askel kerrallaan mennään, mutta kyllä mieli jo kovin oli viemässä perille maaliin. Aamiaisella poikettiin, kun kerran siitä oli maksettukin. Paikassa oli taatusti tarjoilu aloitettu jo ennen virallista aukioloa, sen verran täynnä se oli ja kuppeja jo kaikilla käsissään. Olimme tilanneet munia ja pekonia, niillä jaksaisi. 

Ärsytti joidenkin ihmisten kuvitelma siitä, että he ja heidän tavaransa ovat etusijalla kaikessa. Aika monta pöytää oli "varattuja", mutta kävipäs siinä sittten ilmi, että ihmiset itse olivat joko tiskillä syömässä tai toisessa pöydässä, ainoastaan heidän rinkkansa nauttivat tyhjille tuoleille sijoittamisesta. Eikö niitä voi jättää ulos tai ainakin laittaa lattialle johonkin nurkkaan? Kuka oikeasti haluaa pihistää ennen auringonnousua toisen vaeltajan hikiset kamppeet ja kaiken maailman hosteilleissa pyöritetyt makuupussit? Ne arvotavarat voi pitää taskuissaan sen baarikäynnin ajan. Jäisi ihmisille tilaa.

Näytti se aurinko kuitenkin nousevan niin hyville kuin pahoillekin, joten ärsyyntymiset sikseen.

Hassuja istutettuja metsiä matkan varrella oli. Kenenkä iloksi lienevät tarkoitettuja, jos jokamiehenoikeuksia ei ole, eikä toisten mailla saa kuljeksia.

Kyltti.

Siellä se nyt sitten häämöttää, Santiago de Compostela. Jo oli aikakin! Tästä nyt vielä jonkin aikaa kului, ennen kuin varsinaisesti perillä oltiin, kovin pitkiltä tuntuivat kaupungin kadutkin ja vaikka lopulta ihan katedraalin tornitkin jo näkyivät talojen takaa, vieläkin vain piti astella.

Kulkija oli vain varjo itsestään?

Olin ajatellut, että otan kuvan kaupungin rajalta kyltistä, mutta oli niin typerän näköinen moderni kyltti, että jätinpä ottamatta. Onhan tuolla tuo aiempi kyltti jo kuvattuna. Jimmy sen sijaan kuvasi viemärinkannen. Kengistä näkee, että kuljettu on. alkuperäinen väri näillä on musta.

Meillä ei ollut tietoa, missä niitä himottuja vaellustodistuksia kirjoitellaan. Ei todellakaan ollut valmistauduttu kovin tarkoin tiedoin tähän reissuun. Katedraalille ensin suunnattiin, mutta siellä oli messu menossa, joten käännyimme takaisin. Katedraalin ulkopuolella oli kerjäläisiä, yhdeltä heistä kysäisin, missä niitä composteloja oikein kirjoitellaan. Hän viittilöi ja kertoi. Varmuuden vuoksi vielä portaiden luona kysäisin eräältä vaeltajalta, hän sentään jotain osasi englanniksikin kertoa, toisin kuin tuo kerjäläisnainen. Siis portaat alas, oikealle, sieltä toiset portaat alas, aukion läpi ja vielä yhdet portaat, suihkulähteen ohi ja siinä se Pilgrim's Office sitten olisi. Näin tehtiin ja siellähän se sitten oli. Tosin odotimme ehkä pidempiä jonoja, kadulle asti näkyviä ja meinasi jäädä huomaamatta koko paikka. Sisäpihalla siellä sitten jonkinlainen jono oli, mutta ei sekään mikään tuhottoman pitkä. Rinkat pois selästä ja itse jonoon. Neljältä luukulta noita todistuksia siellä kirjoiteltiin, kovin tutkaili setä passin leimoja sillä aikaa, kun piti johonkin kuponkiin kirjoittaa oma nimi, lähtöpaikka, kansallisuus, vaellukselle lähtemisen syy (uskonnollinen, hengellinen, kultuurinen/sosiaalinen vai mitä ihmettä siinä viimeisessä kohdassa mahtoikaan lukea - en ymmärtänyt, mutta sen valitsin) ja sitten allekirjoitus. Niin oli sitten vaeltajalla todistus kourassa. Kuulemma jostain latinakielisestä nimiluettelosta etsivät jotain omaa nimeä vastaavaa, jos sellainen sattuu löytymään. Minusta tuli Margarethan. Pahvilieriönkin todistusta varten sai kahdella eurolla ostettua.

Kun oli saatu paperit kouraan, istuttiin hetkeksi lähikuppilaan tuijottelemaan, josko tuttuja näkyisi. Parit espanjalaiset munakkaat olisi otettu, mutta ei ollut kuin yksi pala jäljellä. Hyvä on, se sitten puoliksi. Tarjoilija pöytään sitä palaa tuodessaan sanoi, ettei sitä sitten meiltä laskuta. Sopiihan se. Eikä laskuttanut.

Hostelli oli jälleen etukäteen varattu. Niin ristiriitaisia tietoja oli Santiagon majoitustilanteesta etukäteen. Jotkut sanoivat, että täytyy olla etukäteen, kaupunki on aina täynnä, jotkut taas sanoivat, että ei kauan tarvitse seisoa kadulla, kun joku tulee tarjoamaan paikkaa. Me nyt kuitenkin suunnistimme vajaan kilometrin päähän Hostal Charo II:seen. Kauas näkyi sen kyltit, mutta sisäänpääsyä etsimme. Samaan aikaan paikalle osui pesulamainosten jakaja, joka arvasi, minne olemme menossa. Summeriahan sieltä muiden summereitten joukosta piti osata painaa. Hissilläkin pääsi, mutta lähdimme mainospojan perässä portaita, koska ei ollut tietoa, monenteenko kerrokseen. Onneksi vain toiseen. Sielläkin piti soitella kelloa, mutta mainospoika meni edellä ja samalla kävi esittelemässä respan naiselle pesulapalveluaan. Kahdeksi yöksi oli maja otettu ja kahdesta yöstä nyt siis maksettiin. Käteisellä. Kuittia ei tarjottu, eikä pyydetty. Avaimia saatiin kolmet: huoneen ovi, huoneiston ovi ja alaovi. Huone oli pieni, mutta patjat hyvät. Harmi vain, että vessan ovi oli ihan kiinni toisessa vuoteessa ja sen saranapuolelta paistoi valo suoraan tyynylle. 

Lähdettiin viimein kylää katsastamaan. Puistossa piti istua ja ihmetellä. Pari tirppaakin näkyi uiskentelevan. Niiden suihkulähdeallasta oltiin juuri silloin pesemässä, kun hotellille matkasimme.

Katuja piti mittailla. Minusta tuli jälkeenjäänyt.

Katusoittajat töissään.

Katedraalissa turistikäynnillä, pari pakollista kuvaa. Komea paikka ja ihan oikeassakin käytössä. Koko ajan siellä rippituoleissa istua törötti parikin pappia valmiina kuuntelemaan kulkijoiden sielua luhistavia asioita. Kerjäläisnainen moikkasi. Vain kerran hänelle kolikko annettiin, hän jo oppi santiagossa olon aikana, että meitä kannattaa vain tervehtiä, ei enempää kolikoita jaella. 

Katedraalin edessä jälleen italialaisemme, Franca ja Gino. Enhän minä kovin helposti nimiä muista, olin kyllä nekin kuullut silloin ensimmäisen kerran tavatessamme. He halusivat nyt ehdottomasti valokuvia. Tällä kertaa rouva ei tullut eteläeurooppalasisuuteloita tarjoamaan, senkin oli nimittäin tehnyt pari kylää sitten, muistaakseni Portomarinissa.

Tämän rakennuksen aulassa oli jonkinlainen yliopiston tuotteiden myymälä. Koska aikomus ei ollut mitään ostaa, en tiedä mitä itse asiassa sielä myivät. Pihalla näytti tältä, se kiinnosti enemmän.

 Illalla poikettiin ihmettelemässä paikalliskuppilassa galicialisen biisin hämmästyttävää samankaltaisuutta Tuure Kilpeläisen Hyvä, paha, ruma mies -kappaleen kanssa. Olin juuri kysynyt, missä paikan vessa on ja taiteillut itseni sisälle, kun paikan ämyreistä alkoi kuulua tuo kappale. Rynnistin ulos ja hihkaisin tarjoilijalle, että nyt on ihan pakko käydä sanomassa miehelle tästä biisistä. Tarjoilijatyttö katsoi silmät ymmyrkäisinä, mutta nyökkäili. Rauhoittuneena sitten palasin takaisin ja hän jatkoi nyökkäilyään. 

Jaa että kysyinkö biisin nimeä? En. Shazamiakaan en ehtinyt viritellä.

Tuolta lähtiessämme omat suomalaisemme tallustivat siinä jälleen. Ruokapaikkaa olivat etsimässä ja me liityimme seuraan. Kun olimme hotellilta kylille palanneet, niitä paikkoja oli kadun varressa vaikka kuinka monta ja olin sen kadun tietävinänikin, mutta ei niitä nyt löytynyt. Harmittaa vieläkin, että väärälle kadulle meidät vein. Kolme samansuuntaista katua lähtee keskustan lounaispuolella olevan puiston kulmalta. Niistä "itäisimmän" varrella on to Pilgrim´s Office ja läntisimmän varrella ne kuppilat. Minä muistin, että tuolla toimistokadulla. Jonkinlainen paikka kuitenkin löytyi ja siellä syötiin. Tovi istuttiin aterian jälkeen vielä sisätiloissa turinoimassa, sitten hyvät yöt toivottelimme ja sovimme, että seuraavana päivänä klo 12 katedraalille menemme kuulemaan, kun meidänkin nimemme siellä pyhiinvaeltajien messussa luetaan.