Foncebadónista Molinasecaan 16.6.

Aamu valkeni ja tie kutsui. Sade oli onneksi tauonnut, pyykit eivät olleet kuivuneet. Koska vessoihin oli ruuhkaa, Jimmy kävi kokeilemassa, josko baarin puolen ovi olisi auki ja sen vessoja voisi käyttää. Ymmärrettävää, että sinne ei päässyt. Kulkijoissa kuitenkin olisi niitäkin, jotka omin lupinensa kävisivät itseään ravitsemassa.

Siinä vaiheessa totuus iski naamalle: Jos kerran baarin ovi on lukossa, luultavasti myös baarin ulko-ovi olisi lukossa. Ja ne meidän sadeviitat ynnä meikäläisen kävelysauvat nököttävät siellä eteisessä lukkojen takana. Ruma sana. Pakattiin kuitenkin muuten ja lähdin katsomaan, josko ulko-ovella olisi vaikkapa ovikello tai puhelinnumero tai jotain. Ja heh, siinä vaiheessa oli baarinpitäjäkin jo herännyt ja ruvennut aamukahveja keittelemään. Ongelma oli siis poistunut ja aamukiukkuuntunut vaeltajakin sai kahvinsa ja mehunsa. Joku edellisillan ihmisistä oli levittänyt paitansa pöydälle ja keräsi siihen ihmisten nimmareita. Jonkun paitaa siis tuli siinä vielä koristeltua ennen lähtöä. Ja sitten tielle auringon noustessa.

Pieni valkoinen koira pyyhälsi jossain vaiheessa meitä seuraamaan. Ensin luulin, että se kuului toiselle vaeltajalle, mutta sepä päättikin vain vaihtaa seuraamansa ihmisen meihin. Jäi odottamaan, jos pysähdyimme ja ilmiselvästi oli päättänyt adoptoida meidät. Seurasi aina Rautaristin ohi kätkölle saakka, sitten ilmeisesti päätti, ettei tästä sakista ole mihinkään ja palasi muiden ihmisten luo. Oletettavasti oli ennenkin tehnyt tuota reissua kylästä ristille ja takaisin, sen verran kotonaan tuntui siellä olevan.

Yhä ylös tässä yritetään.

Olenhan minä tuon rautaristin tarinan jostain joskus tässä kevään kuluessa lukenut, mutta ei ole kyllä minkäänlaista muistikuvaa siitä, miksi ja milloin on saanut alkunsa noiden kivien rahtaamien tuonne. Edellisillan brittiläinen viinimies oli tuonne jo ehtinyt, kuului pitävän pitkiä puheita ristin juurella ja heittelevän kiviä taskuistaan sinne. Oli niistä illlan ohimennen jo maininutkin. Jotenkin jäi sellainen vaikutelma, että hänellä oli mukanaan useisiin eri tilanteisiin kytkemiään "painolasteja" ja niitä hän sitten tuolla pois nakkeli. Mikäpäs siinä, jos tuon kaltainen symboliikka tuntuu ihmisestä hyvältä. Itse en sellaista kuitenkaan kaipaa, enkä kokenut olevani  yhtään sen epäpyhempi kuin muutkaan, kun en tuolle ristille sen suurempaa huomiota suonut. Täältä kauempaa sitä katselimme, kuvatkin olivat lähinnä siksi, että Santa Gunvald tulisi vielä viimeisiä kertoja ikuistettua. Sen ressun kohtalona olisi jäädä kätköön tuonne ristiltä jonkin matkaa eteenpäin.

Ben oli matkannut ennen aikojaan jonnekin. Mietittiin, oliko hänen kaverinsa kovinkin kauan tällä tolpalla mahtanut vartoa,

Lehmiä siellä jossain vaiheessa ristin jälkeen kuitenkin oli. Vaikka kuinka tien yli itseni roudasin, ei niiden lähelle vieläkään päässyt. Samaan syssyyn tuli joku mies kameransa kanssa hääräämään, tahtoi tietää, olinko Pyreneillä huomannut ne lehmät. En ollut. En ollut huomannut edes Pyreneitä, koska en ollut siellä ollut.

Manjarinin kylän läpi kulkiessamme kuului kellonsoittoa. Tuossa edessä olevassa majassa munkki kuului kilisyttelevän kelloa ja koirat haukkuivat säestykseksi. En tiedä, oliko hänellä tarkoitus soitella kulkijoiden iloksi tai siunaukseksi vai yrittikö herättää huomiota, jotta kulkija ehkä menisi katsomaan, onko hänellä jotain myytävää. Emme sinne kuitenkaan poikenneet, eikä munkki enää minun kohdallani kilistellytkään. Koirat kyllä haukkuivat. Jimmy totesi, että eivät munkit saa naisille kilistää.

Olin keväällä naamakirjaryhmässä kysellyt mielipiteitä kävelysauvojen tarpeellisuudesta tällä reitillä, koska en olisi halunnut tuhlata rahaa sen enempää teleskooppisauvoihin kuin maksaa normisauvojen kuljettamisestakaan lentokoneessa. Niin moni sauvoja kyllä puolusti ja joku mainitsi erikseen Rautaristiltä laskeutumisen yhtenä hankalana osuutena. En nyt tiedä, mikä tulkitaan nimenomaan tuolta laskeutumiseksi. Reitti Collado de las Antenasille saakka oli vallan hyväkulkuista väylää tien vieressä. Antennin kohdalla levähdyspaikalta moni lähti sitten maastoon, mutta liki pitäen yhtä moni jatkoi tien reunaa pitkin. Saattaahan olla, että ne hankalimmat osuudet olivat sitten siellä maastossa, en tiedä, koska mekin jatkoimme tietä pitkin. Jos taas on kysymys hiukan kauempana olevasta polunpätkästä alkaen kohdasta, jossa tuo maastosta tuleva polku ylitti Rautaristiltä tulevan maantien, siinä oli kyllä meikäläiselle hankalaa. Jotenkin en kuitenkaan osaisi sitä kutsua varsinaisesti Rautaristiltä alas tulemiseksi enää, mutta tämähän nyt on pelkkää pilkunviilausta. Ilman sauvoja en kuitenkaan missään nimessä olisi tästä reissusta selvinnnyt, en aiemmin, en tuossa laskeutumisessa, enkä myöhemminkään. Joten hyvä, että sattui Clas Ohlsonin poistonurkasta kohdalle teleskoopit ennen reissua.

Ennen tuonne hankalalle alamäkipätkälle erkanemista takaa kuului lompsivia askeleita ja lauleskelua. Yht'äkkiä edellisillan ruokailuseurueen skotti ilmestyi paikalle, selitti jotain tavattoman nopeasti ja skottilaisittain äänteäen, joten hiukan jäi epäselväksi, mitä kaikkea hän yritti siinä toimittaa, mutta se kävi selväksi, että hän halusi ottaa meistä kuvan meidän kamerallamme. Okei sitten.

Kuvan nappaamisen jälkeen tyyppi jatkoi lompsimistaan. En tiedä, oliko vain hänen tapansa kävellä sellainen, mikä oli, mutta minusta näytti siltä, että hänellä on alamäessä niin kova vauhti, että hädin tuskin ehtii siirtää koipensa oikeassa järjestyksessä eteenpäin. Joka tapauksessa hän laulellen katosi pian näkyvistä.

Hyvin kuitenkin alamäestä sitten minäkin selvisin, vaikka joutuihan Jimmy minua vähän väliä odottelemaan. Aivan yhtä hyvin en sitten yhdestä vallan hyväpintaisesta, tasaisesta polunpätkästä ohi päässyt. Yht'äkkiä  toinen kengänkärki (ei aavistustakaan kumpiko) tökkäsi pieneen kiveen ja sitten sitä mentiin...vasen kylki edellä rähmälleni rohahdin. Ei tuntunut kivalta iskeä naama maahan. Rinkka selässä vielä korosti hommaa. Mitään ei kuitenkaan tuntunut menneen rikki, vaikka ensin leukaperissä ja ohimossa jotenkin oudolta tuntuikin. Hetken päästä myös vasemman käden kämmenessä oli outoja tuntemuksia, mutta alkusäikähdyksestä selvittyäni matka kuitenkin jatkui entiseen malliin. Jimmy sanoi ensin, että menee kyllä nyt naama ja silmänympärys mustaksi, mutta sekin jäi sitten taphtumatta. Olkavarressa näkyy edelleen tätä kirjoittaessani mustelmanjämät ja kämmensyrjä on hiukan arka ja "kaipaa" jatkuvaa venyttelyä, mutta siinä kaikki. 

Sen verran tuo suistuminen kuitenkin jäi korvien väliin vaikuttamaan, että enpä juurikaan enää uskaltanut kävellessäni ympärilleni katsoa. Varpaiden eteen tuijotin. Pari kertaa myöhemminkin meinasi samanlainen tökkääminen päästä tapahtumaan. Voi olla, että nuo pari numeroa liian isot kengät olivat osasyynä, toisaalta jotain voi johtua siitäkin, että tuo syvyysnäköni ei toimi kuten pitäisi. Vaikea on välillä erottaa kuoppia ja kohoumia. Tosin jossain vaiheessa, useampanakin päivänä ennen tätä kaatumista, valitin sitä, että vasen jalka läpsyttää, tiedättekö, sillä tavalla, kuten niillä ihmisillä läpsyttää, jotka ovat opetelleet kävelemään uudelleen aivoinfarktin jälkeen. Jimmy kysyikin, voiko aivoinfarktille tulla immuuniksi, jos ensin potee jälkivaikutukset ja selviää niistä.  No joo, voi se olla siinäkin kysymys vain omaa jalkaa suuremmasta kengästä. tai sitten siitä, että tuo on just se jalka, jonka tunto on hiukan niin ja näin pinteessä olevan iskiashermon takia. What ever.

Lampaita reitillä jälleen. Nyt paimen ei viitsinyt kulkea laumansa johdossa, vaan huuteli kauempaa ohjeita koiralle. Itse paineli autoon, kun oli saanut lauman liikkeelle oikeaan suuntaan. Koira parka, näytti jotenkin uupuneelta.

Tulee se vaelluksen päätepiste eteen joka tapauksessa joka päivä. Tässä kulkija ihailee Molinasecan kirkkoa. Vaikuttaa siltä, että aletaan olla perillä. Tuon kirkon vieressä oli jonkinlainen maja tai hotelli, mikä lienee, näytti sen verran hienolta ja kalliilta, ettei edes pysähdytty. Ajateltiin vain, että ne ensimmäiset tällä reissulla tapaamamme amerikkalaiset, Mike ja S:llä alkava vaimonsa ovat ehkä majoittuneet tuonne (olivat kulkeneet vauhdilla ohitsemme jossain vaiheessa alamäessä). Me jatkettiin eteenpäin, halvemman näköistä paikkaa kohti. Apteekin kautta poikettiin ostamassa jotain Mobilatin tapaista, kulkijan säärissä oli aina välillä outoja tuntemuksia.

Kylän läpi tassuteltiin, tiedossa oli, että siellä toisella laidalla on maja. Jonkin matkaa ennen tuota karttaan merkittyä tavoitepaikkaa tien varressa oli pari isoa mainosta. Hienon näköiseen hoteliin osoitti nuoli varustettuna tiedolla "ilmastoitu 4 hengen huone, ennen 11 €, nyt 8 €". Oho, sinne! Onko näitä huoneita? On toki, mutta hinta on siis 8 €/hlö. Eipä me muuta ajateltukaan, tähän pitää nyt tarttua! Kirjauduttiin sisään ja maksettiin ja niin lähti respan täti johdattamaan meitä kohti tuota huonettamme. Mitä? Ulosko tässä mennään? Täti osoittamaan kadun yli toisella puolella näkyvää taloa. Tuolta kierrätte, siellä on portti ja sitten vaan sinne toiseen kerrokseen. Ahaa...

Mentiin ja kierrettiin ja sinne toiseen kerrokseen sitten. Huoneita oli kolme, yhdessä niistä oli vielä toinen alapeti ja molemmat yläpunkat tyhjinä, joten sinne majoituimme. Asukasta ei näkynyt ja saimme rauhassa majoittua. Edellispaikassa pestyjä, vielä kosteita vaatteita piti käydä levittelemässä pyykkinaruille ja sitten suuntasimme kylää katsastamaan. Tulomatkalla oli ohitettu "Irish Pub", ja koska sellaiset maailmalla tuppaavat olemaan vallan viihtyisiä, halusimme sinne palautusjuomalle. Hmmm...tuo paikka oli irlantilainen vain sen ulkona olevan kyltin verran. Istuimme hetken ulkona ja jatkoimme matkaa. 

En kehdannut kuvata kiillottajatätiä työssään. Kuvasin vain kiillotettavat.

Ränsistyvät rakennukset ovat viehättäviä.

Pientä eloa muuten melko hiljaiselle kylätielle tuli, kun kolme ratsastajaa lähestyi. Nämä olivat ymmärtääkseni sellaisia, jotka kulkevat reitin vuokrahevosilla. Ei aavistustakaan, kuinka usein näitä hevosia vaihdetaan, mutta sama porukka osui kohdallamme myös myöhemmin eräässä kylässä. Tai sitten se oli eri sakki ja kysymys vain päivän mittaisista ratsastusreissuista. Jotain heidän päällään olevissa liiveissä caminosta kuitenkin puhuttiin. Näytti siltä, että ensimmäinen porukasta oli järjestäjien puolesta, hänellä oli molemmissa kylissä pieni etumatka kahteen muuhun ja kännykässä kiinnostavampia juttuja kuin ympäristössä. Ehkä nuo kaksi kulkijaa (jos nyt sellaisia olivat) olivat lähettäneet matkakamppeensa taksilla seuraavaan yöpaikkaansa. Kuulemma aasejakin voi vuokrata. Niillä ei ratsasteta, eikä niitä käytetä tavaroiden kantamiseen, vaan ne kantavat mukanaan vain omat eväänsä. Mikähän idea tuollaisessakin vaeltamisessa sitten muka on? Jotain Joosef-syndroomaako ne kulkijat potevat? Sanoisin, että erikoisuudentavoittelua. Mutta mikäpä minä olen muiden tekemisiä arvostelemaan.

Illalla etsimme jälleen ruokapaikan. Vallan viihtyisä loukko löytyikin ja hyvää oli siellä eväs. Olimme ilmeisesti jälleen hiukan aikaisia muihin ruokailijoihin verraten, koska aika pitkään saimme ihan kahdestaan tuolla olla. Kakkosamerikkalaisemme, se Oklahoman porukka, istuskeli ulkona, mutta eivät tulleet syömään. Ilmeisesti heillä oli tapana kokkailla itse tai muuten vain nauttia jotain mahan täytteeksi. Siellä, missä olimme heidät ensimmäisen kerran tavanneet, he eivät myöskään syöneet "oikeata" ruokaa, vaan heidän illallisensa koostui alberguen puolella lähinnä perunalastuista. No, kukin mieltymystensä mukaan.

Muikeasta ilmeestä voi päätellä, että lautasella ollut liha-/makkara-/juusto-/mitä-ikinä -siivuvalikoima oli aterijoitsijalle mieleinen.

Kämppäkaverimme oli ranskalaisnainen, joka ilmeisesti kuljeskeli eri huoneeseen majoittuneen ranskalaismiehen kanssa. Nainen puhui kohtalaisen hyvää englantia, ensimmäinen ranskalainen tuota lajia. Pari sanaa siinä aamusuunnitelmista vaihdettiin ja kun hän aikaiseksi lähtijäksi tunnustautui, sanoin hänelle, että kaikin mokomin hän voi aamulla laittaa valot päälle huoneeseen, kun ryhtyy lähtöä tekemään ja haluaa pakata, ei meitä haittaa. Puoli kuuden tienoota arveli ajakseen. Hyvät yöt sitten toivottelimme.