Arzúasta O Pedrouzoon 24.6.

Aamulla tien päälle, kuinkas muutenkaan. Edessämme erään talon kulmalla pysähtyi auto, josta kömpi ulos pari tutun näköistä hahmoa rinkkoineen. Kas kummaa, Sarrian suomalaisethan siinä juhannusilmestyivät! Olivat saaneet majapaikan jostain syrjästä ja talon isäntä oli sitten lähtenyt aamulla heitä heittämään reitin varrelle. Talonväki oli edellisenä iltana viettänyt juhannusjuhlia ja toinen kavereista oli jaksanut kokolle asti valvoa, siitä muutamalla sanalla kertoilivat. Varsinaisesti emme yhtä matkaa reissua tehneet, mutta aika usein päivän aikana heidän kanssaan tiet kohtasivat. Mukavaa niin.


Seudulla oli näyttäviä eucapyptusmetsiä. Toki joku saattaisi pitää kuoriutuvia puita rumina ja maastoa roskaisena, mutta komeita puita silti olivat. Noiden joukossa kulkiessa saattoi ilmassa haistaa vienon eucalyptuksen tuoksunkin.

Reikätiilitalo rakenteilla.

Toisinaan teillä oli vettä, mutta kulkijaa oli ajateltu ja kivireunusta pitkin pääsi kuivin jaloin.

Tuollaisia hassujakin kasveja siellä törrötti, mitä lie palmuja tai jotain.

Oli muutaman kerran mietitty, että sikaloita ei ole näkynyt eikä kuulunut, vaikka sianlihaa paljon sikäläiset syövätkin. Sitten siinä aidan takana yllättäen oli reissun ensimmäinen sika. Se ei ollut pätkääkään kiinnostunut kulkijoista, koska tuon pahvin alla oli jotain kiinnostavampaa.

O Pedrouzon majapaikkakin oli varattu etukäteen. Tämän hostellin huone olikin sitten reissun tasokkain, ilmastointi ja kaikkea. Aamiaista ei hintaan kuulunut, mutta otettiin se joka tapauksessa, koska jo kuuden aikaan lupasivat sitä naapurikuppilassa tarjoilla.

Huoneen ikkunasta maisemia kadulle hieman katseltiin ja kas, sielläpä näyttivät suomalaisemme istuvan naapuripaikan terassilla. Ei sentään kehdattu ruveta ikkunasta huutelemaan, istukoon rauhassa. Kun lähdimme itse liikkeelle, he olivat jo poistuneet.

Kovin paljon ei ollut tarvetta tällä kylällä pyöriä, hiukan iltaruokapaikkaa kävimme etsimässä. Aidan takana oli poneja varsoineen.

Paluumatkalla päivälevolle suomikaverimme istuivat pizzalla. Olivat pohtineet, josko naamakirjan kautta ruokaseuraa kutsuisivat, mutta eivät sitten olleet aikomusta pidemmälle sen suhteen heittäytyneet. No, me olimme juuri päättäneet käydä hetken nukkumassa, maistuu illalla ruoka paremmalta, kun ei ihan meinaa lautaselleen kuukahtaa. Hyvästelimme jälleen.

Montakin ruokapaikkaa oli tarjolla, mutta se mikä meitä kiinnosti, aukesi vasta klo 19. Oli päivällä ohi kulkiessamme katsottu, että suosittu näyttää olevan ja ihan liinatkin pöydillä. Hintakaan ei hurja näyttänyt olevan, joten kannatti varmaankin odotella. Viimein kello tuli riittävän paljon ja meidät ohjattiin ensimmäisinä asiakkaina sisälle. Olisi luullut, että silloin saisi hiukan valinnanvaraa pöydän suhteen, mutta ei...nurkasta, kahden oven välistä paikan ainoa kahden hengen pöytä. Muut kuulemma olivat varattuja. Niinkö? Olimme jo jälkiruuassa, kun ensimmäinen parinkymmenen hengen teiniporukka ohjaajineen kansoitti salin toiselta reunalta yhden pöydän. Oli ajateltukin, että nuo pitkät, eri tavalla liinoitetut pöydät ovat joillekin isommille etukäteisvaranneille porukoille, mutta olihan siellä muitakin pöytiä. Tällä kertaa nyt homma meni näin. Ruoka oli kyllä hyvää ja tarjoilija hoiti hommansa, jopa ylitti kielimuurin siten, että haki keittiöstä näytille erilaisia ruokia, koska ruokalistan selittäminen olisi ollut hankalampaa. Hyvä niistä oli valita.

Kylän auto muistutti takaikkunateippauksillaan, että caminolla ollaan. Valitettavasti teippauksista ei ole kuvaa, en kehdannut uudestaan ruveta tuota kaaraa tähtäilemään, kun sen ikkunakartan ja tekstit huomasin. Auto itsessään oli soma.