Reliegosista Leóniin 11.6. ja lepopäivä Leónissa 12.6.

Matkasta Leóniin ei ole oikeastaan minkäänlaisia muistikuvia. Päätellen siitä, että Jimmyllä oli yksi kuva paikkamerkinnällä Mansilla de las Mulas, olemme onnistuneesti senkin kylän läpi kulkeneet. Muistan ajatelleeni, että tämä on se kylä, mihin se edellispäivänä sateeseen poistunut mies jatkoi.

Leóniin kuitenkin päädyimme. Istahdimme kuppilaan selailemaan Booking,comin tarjontaa, koska suunnitelmissa oli pysytellä päivä paikallaan ja hiukan lepuuttaa koipia. Minulla oli neljä kurjaa rakkoa jaloissa, joiden kanssa kyllä eli ja pystyi kävelemään, kun päätti vain unohtaa ne, mutta selvähän se oli, että keväällä ostamani kengät olivat tähän tarkoitukseen sopimattomat. En ollut osannut niitä ostaessani ajatella, että lähtisin niillä näin pitkään kulkuun milloinkaan. Oli siis ajatus, että jospa tästä kaupungista sitten uudet kengät löytyisi ja voisi nuo entiset ja jotain muutakin kampetta laittaa postin kautta takaisin kotimaahan.

Netti tarjosi Hostal Don Sueroa kohtuuhintaiseksi majapaikaksi ja siihen sitten tartuimme. 

Oli helpottavaa tietää, että kun seuraavan kerran tuolilta nousee jalkeille, saa rauhassa kävellä ja tietää saavansa oman huoneen. Kyllä vanha paremmin sopeutuu siihen, että saa rauhassa  järjestellä itsensä suihkuun ja sieltä pois, eikä tarvitse jonottaa samaan vessaan parinkymmenen muun kanssa. Oma huone oli siis ansaittua ja kaivattua luksusta meille.

Majoituimme ja lähdimme kylää katsastamaan. Kenkiä etsiskeltiin, kaikenlaista kyllä näytillä oli, mutta jotenkin en nyt sellaisiin kimallesandaaleihin ja muihin korkkareihin innostunut. Varsinaista urheilukauppaakaan ei eteen osunut. Yhdestä liikkeestä sitten myyjä antoi vihjeen, kertoi, miltä kadulta löytyy camino-varusteisiin erikoistunut liike. Viittoili tuonne ja tuonne ja sinne sitten lähdettiin. Mainittu katukin löytyi ja sitä lähdimme kuljeskelemaan. Löytyihän se etsimämme liikekin viimein siitä päästä katua, mille ensin olimme selkämme kääntäneet ja siispä liikeeseen sisälle kenkiä hypistelemään. Jimmy muutamia pareja hyllystä esille jo ottikin, kun myyjä tuli tarvettamme tiedustelemaan. Hän suunnilleen tuhahti katsomillemme kengille ja lähti hakemaan minulle varastosta jotain. Ensimmäiset tarjotut kengät olivat Adidakset. Vaikka Jimmy äityikin myyjää opastamaan Adidaksen boikotissa olemisesta, sovitinpa siinä joutessani niitä. Ei sitten alkuunkaan minun jaloilleni, äärimmäisen epämukavat! Silloin myyjä singahti takaisin varastoonsa ja palasi käsissään siniset espanjalaiset Chirucat. Täysin tuntematon merkki, mutta kun nuo jalkaani sain, tiesin, että tässä ne nyt ovat! Kaupat tehtiin. Samassa rytäkässä myös kaksi sadeviittaa vaihtoi omistajaa, koska meidän Gore-Texien sateenkestävyys oli osoittautunut kohtalaisen kehnoksi. Kaupanpäälle sain vielä Mundon vaellussukat. Kun siinä lähtöä sitten tehtiin, myyjä vielä raapusti paperille oman puhelinnumeronsa ja kehotti soittamaan, mikäli jossain asiassa Leónissa apua tarvitsisimme. Samalla myös neuvoi, että ei kannata ostaa erikseen ruokaa, vaan kannattaa tilata yksi viini, koska sen kanssa saa aina jotain syötävää. Jos jää nälkä, vaihtaa sitten vain paikkaa ja tilaa jälleen viinin. 

Huomattiin tuo tapas-tapa edellisen kerran Espanjassa käydessämme - Madridissa muutama vuosi sitten ihmeteltiin, että tuli ihan tilaamatta kunnollisia suupaloja, eikä pelkkiä suolapähkinöitä. Hyödynnettiin sitten täälläkin kenkäkauppiaan neuvoa.

Perjantaina 12.6. pidimme siis ansaitun lepopäivän. Kengät oli saatu hankittua, joten edelliset saattoi hyvin käydä postittamassa kotimaahan. Samaan postipakettiin päätyi myös neuletakki, joka ei suostunut kovin kivasti kuivumaan käytön jälkeen, toinen T-paita (koska yhdelläkin kävelypaidalla selvisi), bluetooth-näppis (koska ei tätä blogia sitten pystynytkään/jaksanutkaan kirjoitella ajantasaisesti, vaikka niin sitä etukäteen suunnitteli), toinen otsalampuista, Jimmyn sandaalit (koska Crocseillakin pärjäsi), lippalakki (koska buffo riitti, tosin sateella uuden viitan kanssa lippa olisi ollut hyvä, sen huomasin myöhemmin taipaleella - takin hupun lippa oli silmälasit suojannut, mutta sitä ei taas jaksanut sadeviitan kanssa käyttää), rintsikat (kulkiessa mukavimmat olivat Sloggin systeemit ja niitä kahdet reissuun näyttivät riittävän) ja jotain pientä sälää tyyliin uima-allasmajassa saamamme pienet muoviset Camino-kädet. 

Postissa aikamme ihmettelimme, mihin palveluun pitäisi vuoronumero ottaa. Sitten poikkesimme katsomaan, onko myynnissä laatikoita. Hinta oli hurja, eikä oikein ollut selvyyttä, sisältyykö siihen postitus ja jos sisältyy, meneekö ulkomaille saakka. Ainoa joutilaan näköinen miekkonen oli vartija, jolta sitten kysymään. Yllättäen hän ei puhunut englantia, mutta asia saatiin selvitettyä. Näytin muovikassia, jossa postitettava tavara oli ja höpötin Finlandista jotain. Hän kävi hakemassa vuoronumeron ja näytti, mille tiskille pitää jonottaa. Kohta sitten päästiinkin laittamaan kamoja laatikkoon. Tiskin takana oleva setä osasi riittävästi englantia ja nätisti merkitsi lapulle, mitkä kohdat pitää täyttää. Antoi selvät ohjeet ja naputteli itse tarpeelliset tiedot meidän kirjoittamistamme lappusista sitten varsinaisiin osoitetarroihin. Suunnilleen 3,5 kg tavaraa lähti kotimaata kohti.

Seuraava tavoite olikin sitten hankkia pitkähihainen joko Jimmylle tai minulle. Jos sellainen löytyisi Jimmylle helpommin, minä ottaisin poislähettämäni neuletakin tilalle Jimmyn fleecen, joka oli minulle sopivamman kokoinen kuin Jimmylle. Ennen siestaa ei kuitenkaan sopivaa kauppaa matkan varrelle osunut. Muuten vain sitten kuljeskelimme pitkin kylää. Kivoja katukiveyksiä.

Leónissa oli sopivasti meneillään markkinat. 

Täällä ollaan, ruoka tuoksuu, eikä vielä ole ruuhkaa. Varsinaisesti markkinameininki ei vielä ollut vilkkaimmillaan, kun sinne keskellä päivää menimme, mutta ihan mukavahan noita juttuja oli siellä katsella.

Paistetaanko pikkuisen possua? Vai maistuisiko joku muu? Ehkä makkara? Ai mutta voi, ei me voida myydä, kun ei meillä ole sitä hygieniapassia. Oikeasti... nämä kaikki täällä saavat kyllä taas kerran miettimään kaikkea sitä Suomen järjettömyyttä..

Osasivat täälläkin takoa sun muuta.

Tämä oli hyvää! Hintaa en muista, mutta ainakin siitä nälkä lähti.

Huomasin siinä makkaranpaloja syödessämme. että aukion laidalla tapahtuu jotain, mistä en mitään ymmärrä. Ruokaan se liittyi, koska ravitsemuskatoksen veijari kävi välillä tämän hyyppärin luona jotain hakemassa, joten piti mennä tarkistamaan tilanne. Hah, simpukoitahan siellä pestiin! Aivan varma en ole siitä, liittyykö tuo astianpesuaine juuri tähän tapahtumaan... Ja kuvaamiseen kysyin luvan.

Veikkaan, vaan en varmaksi muista, että tämä oli se katedraali, mihin oikeasti ajateltiin sisälle poiketa noin niin kuin ex tempore, mutta ajatus haihtui, kun olisi pitänyt maksaa kirkkoon sisälle menemisestä. Ymmärrän kyllä, että näiden ylläpito maksaa ja sitä vartenhan näitä maksuja kerätään, mutta en silti ole valmis maksamaan moisesta. Kaikella rakkaudella - onhan näitä nähty... Leiman siihen tärkeään  pyhiinvaelluspassiin sai museon puolelta.

Jostain syystä pidän kummallisista paikoista pilkistävistä nähtävyyksistä. Ja niistäkin, joita kukaan muu ei oikeastaam nähtävyytenä pidä.

 Kätkölläkin ehdittiin käydä. Tämä lehmä tavallaan liittyy asiaan. Kun Jimmy palautti kätköä, loitommalla vanhan vaimonsa kanssa istuva vanha mies näkyi huomanneen sen, että jotain hämärää tapahtuu. Miehen käsi nousi, ikään kuin asetteli jotain ylemmäksi ja vilkuili meihin päin selittäessään asiaa vaimolleen. Katosimme viisaaksi pois lähtiessämme poiketa heidän kauttaan sopertamassa jotain tyyliin "no problema, geocache" ja puhelimen kätkökarttaa samalla näytimme. Mies nyökytteli toistellen "si, si",  ehkä hän oli huolestunut  ja halusi päästä ulkomaanhuumekätköpiilottajaraggareista rauhanomaisesti eroon tai sitten tiesi, mistä on kyse.

Iltaruoka nautittin periespanjalaisessa  (???) "Boston" -nimisessä ravintolassa. Ei näyttänyt päälle päin kovin viihtyisältä, pikemminkin muoviselta, mutta voe mahoton, ruoka oli kauniisti esille laitettu ja HYVÄÄ!

Ennen nukkumaanmenoa vielä poikkesimme "Molly Malones" -nimisessä irkkupubissa. Sieltä saimme LP-levyjä muistuttavat lasinaluset ihan kotiin tuotaviksi. Paikalle tuli myös australialainen vaeltaja, joka oli aloittamassa taivaltaan Leónista ja oli siis vielä hyvissä voimissaan. Hän innostui paikan musiikista (irkkua ja galiciaa sekaisin, ainakin päätellen Shazamin tulkinnoista) ja kertoi tarinoita Molly Malonen ja irlantilaisten kaivostyöläisten vaiheista. Kertoi olleensa itsekin kaivoksessa 17 vuotta töissä. Tälle caminolle oli valmistautunut, ymmärtääkseni kävellytkin, mutta ennen kaikkea pakannut, heittänyt puolet pois, pakannut, heittänyt puolet pois jne. Joka tapauksessa oli innoissaan ja jaksoi riverdancia jaloillaan pöydän alla leveä hymy huulillaan. Valitettavasti emme häntä enää loppumatkalla tavanneet...olisi ollut kiva tietää, vieläkö viikon jälkeen dansit sujuu.