Sarriasta Portomariniin 21.6.

Nyt siis olimme siinä tämän vaellusreitin pisteessä, mistä viimeistään pitää lähteä liikkeelle, jos mielii saada sen Virallisen Todistuksen. Tämä näkyi vaeltajien määrässä. Ei voinut enää puhua mistään vaellusrauhasta. Jatkuvana virtana porukkaa tuli takaa ja paahtoi ohitse ja pulina oli melkoista. Tavattoman paljon liikkeellä oli teinilaumoja, lienevätkö olleet jotain seurakuntien tai oppilaitosten kesäleirisakkeja, en tiedä, mutta kaikilla oli muutama aikuinen mukana. Mikäs siinä, olisihan tuo varmaan ihan vekkuli tapa hoitaa vaikkapa kotosuomalainen rippikoulukin - yhdistelmä vaellusrippikoulua ja ulkomaanleiriä. Myös päiväreppulaisia tuntui olevan enemmän kuin ennen. Mikähän siinäkin on, että heihin en osaa suhtautua sillä arvokkuudella, millä ehkä pitäisi. Kokeneemmat vaeltajat ovat kyllä muistuttaneet, että yhtä lailla hekin ovat pyhiinvaeltajia. Ovat varmasti ja uskon, että moni heistä on liikkeellä huomattavasti vakavammin aikein kuin minä koskaan olen ollut. Ehkä minua riepoo se, että nämä ihmiset, jotka jaksavat ja haluavat suunnitella kulkunsa niin tarkkaan, että tietävät, mihin rinkkansa seuraavaksi yöksi lähettävät, ovat samalla niitä, jotka vaikeuttavat ex tempore -kulkijan majanlöytämistä. Jotain muuttui siitä hetkestä alkaen, kun itsekin tämän päivän jälkeen "jouduimme" turvautumaan ennakkovarauksiin. Se rentous ja huolettomuus, joka aiemmin oli ollut mukana, katosi. Ei enää voinut luottaa siihen, että menen ja majoitun, vaan piti pinnistellä leposijansa eteen. Kiusallista. Eteenpäin joka tapauksessa askel vei ja Sarria jäi taakse, majoituspulmista emme vielä onneksi tuossa vaiheessa sen suuremmin tienneet.

Melko kosteaa oli ilma, vaikkei varsinaisesti satanutkaan.

Rauhallisiakin seutuja vielä löytyi, tosin monessa paikassa piti odotella, jotta saattoi napata kuvan ilman muita kulkijoita.

Mitä mahtavat olla nämä kasvavaiset tuossa pellolla? Jotain tuttua niissä oli olevinaan, mutta ei me niille mitään nimeä keksitty, eivätkä itse kertoneet.

Siinä se sitten oli - kilometripylväs, jossa oli se maaginen 100 km kertomassa, että nyt se vaikein osuus on sitten edessä. Tämä matka piti jaksaa kulkea, jos sen todistuksen mieli saada. Sillä ei ollut väliä, vaikka olisi monta sataa taivaltanut ennen tätä, jos loppu menisi mönkään. Melko vertauskuvallista noin niinkuin syvällisessä mielessä, jos tarkemmin alkaa ajatella. Piti siis kestää loppuun saakka. Ja siinä valossa se onkin sitten ihan sama, vaikka joku olisikin hypännyt vasta näillä loppumetreillä mukaan. Ei niillä aiemmilla onnistuneilla vaellussatasilla ole merkitystä, kun sille Santiagon ylipääpiispalle, what ever se onkaan, oman vaelluksensa erinomaisuutta rupeaa todistelemaan. 

Kuvan paikkamerkintä kertoo tämän olevan A Parrocha - nimisestä kylästä. En tiennyt meidän sellaisessa käyneenkään. Oli miten oli, kaunis paikka omalla tavallaan.

Itse en matkalla enää jaksanut kuvata juuri mitään. Jossain vaiheessa edestä alkoi kuulua säkkipillin soitantaa. Biisi oli ihan tuttu, joku englantilainen tai skotlantilainen kansanlaulu, jota koululaulukirjoissa on vuosien varrella useinkin nähty, mutta ei millään tullut nimeä mieleen. Säveltäkään en enää muista. Missään tapauksessa en sitä kuitenkaan Brittein saarten ulkopuolelle yhdistäisi, mutta siellä espanjalaisessa metsikössä sitä joku soitteli. Yhtä ja samaa biisiä koko ajan alusta uudelleen. Noinkohan hän osasi mitään muuta? Toki jokainen tuosta jatkaa matkaansa eteenpäin, harva istahtaa mitään konserttia siihen kuuntelemaan, joten sopihans sitä yhtä ja samaakin soitella.

Siellä sitten häämötti Portomarin, päivän päätepiste. Kohtalainen joki oli ylitettävänä, joten ihan kiva, että olivat siihen sillan rakentaneet.

Sillan tuossa päässä oli portaat, jonne reitti oli merkitty jatkumaan. Kaupungin kartta sillankupeessa oli mielenkiintoinen ja lähdimme sen opastamana toista reittiä kylälle. Moni maja oli merkitty sille suunnalle ja ajattelimme niistä valita sopivimman. Siinäpä ajattelimme. Kuinkahan monessa kävimme katsomassa...täyttä. Istahdimme ajattelemaan ja hetken netissä roikuimme. Paikallisissa hotelleissakin oli varaussivustojen mukaan täyttä. Ihan ei viitsitty ruveta mitään sviittejä varailemaan. Siispä etsimään ja kolkuttelmaan lisää ovia. Viimein yhdessä majassa vanhempi mies käski istumaan ja rupesi selailemaan varauskirjaansa. Sitten poistui kadun toiselle puolella, nouti ilmeisesti rouvansa paikalle. Kävi ilmi, että heillä ei ollut tilaa, mutta heidän loputtomasta puhelinnumeroluettelostaan kaivoivat esille jonkun numeron, johon rouva sitten soitti ja paljon selitti. Sitten meille karttaa piirtämään ja neuvomaan. Albergue Aqua tai Agua, sieltä löytyisi meille punkat, hän osoitti, menkää tuonne ja tuonne. Saattoi meidät seuraavaan kadunkulmaan ja osoitteli. Sinne sitten mentiin. Paikan respassa oli juuri pieni jono majoittujia, mutta ystävällinen mies viittasi meidät istumaan ja odottamaan. Jimmy vei odottaessamme sukkia narulle kuivumaan, olivat edellispaikan jäljiltä kosteita. Ei ollut hotellin kylppärissä oikein ihanteelliset olosuhteet moiselle. Kun sitten vuoromme tuli, respan mies oli hämmentynyt. Hänelle ei ollut kukaan soittanut ja maja oli täynnä. Hän soittamaan pomolleen ja selittämään, mitä me selitimme. Sitten odoteltiin. Kohta mies ojensi meille puhelinta, pomonsa kuulemma tahtoo puhua kanssamme. Oli tapahtunut jonkinlainen tietokatkos. Aqua oli täynnä, mutta pomo oli soittanut jonnekin, jossa oli meille tilaa. Menkää tuonne ja tuonne ja sitten se on siinä. Albergue Ferramenteiro. Keräsimme sukat, hiukan respan poika kummasteli, koska ei ollut nähnyt meidän niitä sinne narulle vievän. Ehkä ajatteli, että olemme katalia vaellussukkavarkaita. 

Menimme sinne Ferramenteiroon, pieni epäilys mielessä. Paikka kuitenkin löytyi, vaikka varauksen suhteen olikin ensin jonkinlainen varmistelu. Ilmeisesti toinen respassa olleista naisista ei saanut loistavasta espanjan ääntämyksestäni selvää, eikä tajunnut lausumaani Aqua (vai siis Agua) -nimeä ja kurtisteli varaukselle otsaansa, kunnes toinen tädeistä selitti. Kyllä, kaksi vapaata sänkyä löytyi. Mistään pienestä majapaikasta ei ollut kyse, pikaisesti laskin että n. 140 punkkaa tuolla oli suuressa salissa, joka oli jaettu verhoilla parinkymmenen hengen osastoihin. Suuri kuivaushuonekin siellä oli ja sinne ripusteltiin pyykkiämme, kun oli saatu pesukone toimimaan ja pyykit pestyä. Vaikutti kuitenkin illan mittaan sitten siltä, että eipä ne ehdi kuivua, joten käytiin kuivaajakin varaamassa. Kuivaa tuli ja saatiin pakattua illalla melko valmiiksi.

Tässä majapaikassa näimme ensimmäisen kerran pariskunnan, jonka rouvaosapuolen jalka oli niin kipeän oloinen, että hän ei tasan taatusti pystynyt sillä vaeltamaan. Polvi näytti tekevän tepposet, käveli kepin kanssa linkaten, mutta ei pystynyt juurikaan jalallaan astumaan, eikä saanut polveaan suoraksi. Yhteistä kieltä ei löytynyt, en tiedä tarkemmin, kauanko oli potenut ja miten kulkenut, kertoi syyksi vain "camino" ja kohautteli olkiaan. Seuraavina päivinä kävi ilmi, että rouva ei ainakaan enää loppumatkaa itse vaeltanutkaan, kaverinsa kyllä harppoi parinakin päivänä vauhdilla rinkkoineen ohitsemme. Rouva ilmeisesti matkasi sitten taksilla. Viisas ratkaisu.

Ruokapaikka löytyi keskeltä kylää. Naapuripöytään istui kaksi ihmistä, tytöllä oli didgeridoo. Hän sitten siihen puhalteli, aluksi yleisön pyynnöstä näytiksi, sitten muuten vain. Jossain vaiheessa minua rupesi ärsyttämään moinen. Tiedän, että pelkästään äänen saaminen tuosta soittimesta vaatii jotain, mutta en minä kovin hurjasti sitä arvosta, jos joku katsoo hyväksi tulla ravintolan terassille mölisemään yksitoikkoisesti, varsinaisesti osaamatta tuolla pillillä soittaa. Olisi edes yrittänyt jonkinlaista rytmiä puhalluksiinsa, mutta ei. Päätin, että en hänelle mitään sano, eihän se minun asiani ole, mutta olisin mieluusti ollut kuulematta. Ehkä hän siitä itse jotain sai.

Majapaikan etsiminen oli ollut sen verran rasittavaa, että päätin tarttua puhelimeen ja yrittää varata yösijan seuraavasta määränpäästä. Albergue Aquan pöydältä oli matkaan tarttunut Palas de Rein uutukaisen majapaikan esite, johon oli kuulakärkikynällä raapustettu puhelinnumero. Sinne soitin, siellä puhuttiin englantia ja toivotettiin tervetulleeksi. Hoh, onnistuin siis! Tästä oli kiva jatkaa eteenpäin.

Kylällä kävimme yhtä kätköäkin kuikuilemassa, mutta se oli niin vilkkaalla paikalla, ettei oikein voinut näkyvästi etsiä. Tyydyimme sitten nappaamaan sen pakollisen "tässä-kylän-rakennus" -kuvan ja hankkiuduimme yöpuuta kohti.

Yöpuulla tuona yönä oli myös suuri teinilauma. Yllättäen he kuitenkin nukkuivat ja kuorsasivat vähemmän kuin vanhempi väki. Ilmakin riitti ainakin meidän osassamme majaa, koska ennen nukkumaanmenoa yhteistuumin jonkun tädin sedän kanssa taistelimme pari ikkunaa auki. Jossain katonrajassa oli kyllä pari aukeavaa, mutta minä en niihin ylettänyt. Se setä sitten kiipesi ja kurotti, täti nyökkäili hyväksyvästi omalla yläpetillään. Ehkä noita ikkunoita ei missään nimessä olisi saanut avata, mutta ilmaa siellä tarvitsi.

Meidän viereiset alapetit olivatkin sitten näköjään vain tavaransäilytyspetejä. Pari teinityttöä oli niihin rinkkojensa sisällön levitellyt, mutta ei tyttöjä niissä koko yönä näkynyt. Ehkä olivat menneet pois tolaltaan Jimmyn nähdessään, olivat kuulemma illalla hänelle hihitelleet. Tosin hihittelivät he minunkin sulosäärilleni jossain vaiheessa. No, jos ei elämää kestä nähdä, kannattaakin mennä muualle nukkumaan. Harmi sinänsä, jos näiden turhassa käytössä olleiden vuodepaikkojen vuoksi joku joutui jatkamaan matkaansa vielä illansuussa. Ainakin joku lähti rinkka selässä eteenpäin silloin, kun muut jo olivat majoittuneet.