Portomarinista Palas de Reihin 22.6.

Jäi mainitsematta, että naamakirjaryhmään oli edellispäivänä ilmestynyt päivitys, jossa joku kertoili olleensa Portomarinissa majoitusvaikeuksissa. Tarkemmin asiaan perehdyttyämme Jimmy totesi, että kappas, tämähän on toinen Sarrian suomalaisista. Tietenkin piti vilkaista heti, josko profiilissa jotain näkyy ja yllätys oli kohtalainen, kun löytyi yhteisiä naamakirjakavereitakin kourallinen. Ja hauskaa oli sitten sekin, että määritelmämme "Oulun papit" oikeastaan osui melko kohdalleen. Jimmy kommentoi sitten jotain tuohon ryhmään ilmestyneeseen päivitykseen ja niin olikin sitten piakkoin kaveripyyntöjä singahdellut puolin sun toisin. Naamakirja on hauska, mitäpä näistäkään kavereista tämän reissun jälkeen koskaan mitään kuulisi, jos ei jonkinlaista virtuaaliyhteyttä olisi.

Tuonne alas piti lähteä tähtäämään. Suora reitti majan terassilta olisi ollut liian jyrkkä ja mahdoton, joten sinne vaan muiden sekaan tien varteen. Kuva on napattu jo illalla, aamulla oli sen verran vielä hämärää, että otsalamppua omien askelieni vuoksi tarvitsin. Matka jatkui...

Jotenkin salaperäinen tuo maisema. 

Tätä mäkeä aikamme odottelimme tyhjentyväksi, mutta turha toivo. Aina uusia ja uusia vaeltajia sieltä pilvien päälle kapusi.

Näitä tällaisiä mökkejä moni pysähtyi kuvaamaan. Tässä vaiheessa emme vielä tienneet, mitä tarkoitusta varten ne on rakennettu. Hämmentävää oli, että niiden katonharjalla oli ristejä. Ihan hautapaikoilta näyttivät, mutta järki sanoi, että niitä ne eivät voi olla.

Yhä enemmän alkoi näyttää siltä, että matka ilmeisesti väsytti minua. Ehkä maali häämötti ja aloin toivoa perillepääsyä sen verran hanakasti, ettei näistä kulkemisista enää niin kiinnostunut jaksanut olla. Kuitenkin yhtä ötökkää maltoin kuvata.

Palas de Reissä seurasimme esitteen karttaa ja jossain vaiheessa kadun varrella näkyikin jo paikan opasviittoja. Melko lailla laitimmaiselle reunalle kylää olimme menossa majoittumaan, mutta mikäpä siinä. Oltaisiinpa ainakin aamulla jo valmiina menosuunnassa. Muistin muuten juuri, että tämä paikka ei todellakaan ollut ensimmäinen, johon Portomarinissa ollessamme soitin. Yhdessä ei suostuttu ymmärtämään (saattaa, olla, että eivät ottaneet varauksia ja se olinkin minä, joka ei ymmärtänyt), kahdessa oli täyttä. Siinä vaiheessa vasta muistin, että minullahan oli tämän esite laukussani, silloin tänne soitin.

Ystävällinen mies oli paikalla ottamassa meitä vastaan. Käski istumaan ja ottamaan kengät pois jaloista. Kysyi, kelpaako tee tai vesi. Toi pesuvadin, ripotteli suolaa sinne ja komensi kulkijoita laittamaan jalat veteen. Sitten vasta ryhtyi sisäänkirjaamispuuhiin.

Ennen meitä oli pari tyyppiä jo majoittunut, mutta he olivat poistuneet kylälle, joten saimme jälleen rauhassa hankkiutua pois kulkukamppeistamme. Alasängytkin saatiin molemmille, vaikka yleensä (ei aina) näissä paikoissa ovat halunneet majoittaa kaksin tulleet ihmisen yhteen kerrossänkyyn. Kertakäyttölakanatkin saatiin. Majoituimme, kävimme käsipyykkäämässä ja ripustamassa kamppeet kuivumaan.

Jonkin aikaa istuimme alhaalla paikan omistajan kanssa. Hän kertoi aloittaneensa majanpidon vasta kolmisen kuukautta sitten. Illalla olisi yhteisöillallinen, pastaa ja pestoa, jos haluaisimme. Maksu omantunnon mukaan, portaissa roikkui lipas, johon kuulemma sai laittaa mitä halusi hänen vaimonsa päivälliskassaan. Totta kai halusimme tuohon ruokailuun mukaan! Nyt hetken istuimme ja turisimme niitä näitä nauttien paikan jääkaapista löytynyttä isännän kehumaa olutta.

Poikesimme sitten kylääkin katsomassa. Majan edessä oli jälleen tällainen. Saimme myöhemmin isännältä kuulla, että näissä kuivataan maissintähkiä. Ristit katolla liittyvät vain katolilaiseen maahan.

Paikka tuntui olevan ihan kohtuullisen elävä, oli ihmisiä, oli kauppoja. Yhdestä käytiin ostamassa pari koukkuakin, joilla voi tarvittaessa roikottaa rinkkaan jotain. Jossain vaiheessa harjoitin taas espanjanpuheluita, soittein Arzúaan muutamaankin paikkaan. Yhdessä sitten iloinen nainen vastasi, puhui vain espanjaa, joten minunkin piti sitten puhua vain espanjaa. Onnistuin!! Dos personas, reserva, manjana, si, nombre Marketta! Ja hän sanoi si si, manjana ja kaikkea muuta iloista. Helpotus, ei hätää huomisestakaan! Tälläkin kylällä näkyi illan suussa niitä, jotka rinkka selässä kulkivat ilmiselvästi etsimässä paikkaa. Sen verran kaukaa heitä katseltiin, ettei tullut sitten juostua ja mainostettua tuota omaamme.

Ruokailemaan lähdettiin. Omistaja, joka myöhemmin paljastui brasilialaiseksi, 15 vuotta Italiassakin työskennelleeksi Marcelloksi, olikin siellä kokkailemassa ja hihkaisi, että vartin päästä on ruoka. Paikan säännöissä oli keittiön käytöstä mainittu, että saa käyttää, olikohan 3 euroa hinnaltaan, mutta yhteisöillallinen menee etusijalle. Silloin et kokkaa, kun Marcello kokkaa.

Meitä oli sitten pöydässä neljä espanjalaista, Marcello ja me. Kenellekään ei liene yllätys, että espanjalaiset eivät puhu englantia. Marcello sen sijaan puhui. Piti itse kielitaitoaan huonona, mutta urheasti siitä huolimatta hoiti hyvän isännän elkein koko päivällisen ajan keskustelut kaksikielisenä. Hän kertoili juttuja Pyhän Jaakobin joutumisesta Espanjaan, simpukkatunnuksesta ja pyhiinvaeltajapassista. Pieni haparointi hänen sanoissaan ja suurempi haparointi minun ymmärryksessäni johti siihen, että läheskään kaikkea en ymmärtänyt, mutta täytyy oikeasti Marcellolle nostaa hattua siitä, miten huomaavainen hän oli kaikkia vieraitaan kohtaan. 

Myös brittipoikaa kohtaan, joka ilmestyi yht'äkkiä ovesta sisälle, kävi vessassa ja istui pöytään. Marcello vain kysyi vessakäynnin aikana meiltä, tunnemmeko tämän tapauksen ja kerroimme, että olemme hänet muutamaan kertaan matkan varrella tavanneet. Sitten Marcello kysyi häneltä, haluaako häne ehkä ruokaa. Kysyvään katseeseensa kerroin pojalle saman, mitä meille oli ruuan hinnasta kerrottu. Ja hän halusi syödä. Söi ja joi, jutteli, tässä vaiheessa meille vasta selvisi, että hän olikin irlantilainen Michael. Ei ollut jäämässä yöksi, vaan jatkoi matkaansa. Vielä pois lähtiessään hänelle vinkkasin, että tuossa on tuo lahjoituspurkki, mutta hänen budjettinsa ilmeisesti toimi juuri näiden vieraanvaraisten tilaisuuksien varassa. Sanoi näkemiin ja lähti. Marcello ei kommentoinut mitään, jatkoi vain isännöintiä.

Olin jotenkin olettanut, että Marcellon mainittu vaimokin olisi ollut paikalla. Häntä ei näkynyt missään vaiheessa. Toivottavasti hän jossain oli, näytti nimittäin siltä, että ruokatilan takahuoneessa, jossa Marcello kävi välillä, oli vain yksi punkka, eikä juurikaan ylimääräistä tilaa. Marcellolle kaikkea hyvää toivomme!