Madridiin 27.6. ja kotiin 28.6.

Asemalle mennessä poikettiin kaupassa ostamassa pähkinöitä ja parit nektariinit junaevääksi. Yksi kätkökin piti löytää, koska ihan kiva olisi Santiagostakin edes yksi hymynaama kätkökartalle saada. Aikamme kohteessa pyörittiin ja yritettiin näyttää asiallisilta. Oli jo hiukan epätoivoinen olo, mutta sitten se löytyi! Oli mukava jatkaa asemalle. Aikaa junan lähtöön oli vielä runsaasti, joten ahtauduimme muiden sekaan asemaravintolaan. Jonkinlainen leipä olisi hyvä ehkä mahaansa saada ennen monen tunnin reissua ihan siltä varalta, jos junassa ei olekaan mitään tarjolla. Jonotimme siinä tiskillä, tavarat olivat pöydän vieressä jo. Kaupan nektariinipussi pähkinöineen nökötti pöydällä ja likaiset asiat olin työntänyt toiselle reunalle. Onneksi huomasin, että tarjoilija oli jo ottanut pöytää siistiessään sen hedelmäpussinkin käteensä ja valmistautui viemään pois. Hän kyllä ymmmärsi ihan pienestäkin kauhistuneesta huudahduksesta, että parempi jättää se pöytään odottamaan asiakasta.

Junakin viimein tuli. Laiturille päästiin metallinpaljastimen, laukkujen läpivalaisun ja lipuntarkastuksen kautta, kuten Barcelonassakin oli ollut. Vaunu sattui juuri kohdalle ja sisään astuttiin. Ja niinhän siellä nökötti kaksi naisihmistä meidän paikoillamme. Heidän oli kovin vaikea uskoa sitä, että paikat todellakin olivat meidän, eivät heidän. Heidän paikkansa olivat viereisessä vaunussa. Jotenkin nihkeästi senkin jälkeen, kun asia oli jo selvinnnyt, ryhtyivät nousemaan ja tavaroitaan sangen hitaasti keräämään. Sanallakaan eivät pahoitelleet tms., vaan pikemminkin näyttivät asenteellaan, että meidän syytämme tämä jotenkin oli. Ehkä emme heidän mielestään tuohon vaunuun kuuluneet. Itse asiassa meidän ei ollut kyllä aikomuskaan alun perin sinne kuulua. Se nimittäin oli 1. luokan vaunu. Leveät penkit ja runsas jalkatila. Ilmeisesti kakkosluokka oli ollut täynnä ja setä myi meille liput tähän. Kuitenkin edullisemmin, mitä oli itse netistä katsottu, joten kelpasihan tuo. Ja kyllä, oli ihan kunnolliset eväspalvelutkin, kuten oli ollut Barcelonankin junassa. Renfe on hoitanut hommansa varsin laadukkaasti.

Tässä jotain matkan varrelta. Kaunis tuo reitti oli, kuten ystävämme olivat kertoneetkin. Jollain nettisivulla näytti lukevan, että yksi Euroopan kauneimmista junareiteistä. Siihen en ota kantaa, koska enpä juurikaan ole junalla Euroopassa kuljeksinut.

Ajankuluksi lehteäkin lueskeltiin. Jotain ne jihadisteista ja Santiagosta ja alertista siinä jutussa puhuivat. En osaa enempää tietää.

Madrid, viimeinkin edessä. Tästä sitten metrolippua ostamaan. Onnistui, kun kysyy apua. Olisi varmaankin onnistunut ilmankin apua, mutta miksi sitä ei kysyisi, jos sitä on tarjolla?

Tuolta jostain maanpinnalle taas putkahdettiin ja ruvettiin arpomaan, missä hotelli mahtaa olla. Reitti ei ollutkaan tallentunut kunnolla ja minulla oli vain summittainen tieto siitä, missä se oli. Osoite kyllä sitten löytyi, mutta netittä navigointi on oma lukunsa. Lähdettiin kulkemaan ja oli varauduttu jonkinmoiseen matkaan. Sitten se hotelli oli ihan kohta ja ihan yllättäen siinä edessä. Hyvä, ettei ohi kävelty!

Ystävällisesti meidät vastaan otettiin ja huoneeseen päästiin. Ei sitten sen pahemmin ruvettu kuienkaan majoittumaan, ei edes suihkuun menty. Vessanpönttö ei lopettanut vuotamistaan, vaikka sitä miten ränkkäsi. Valui jo meidän mennessämme huoneeseen, joten tämä ei ollut itse aiheutettua. Menin sanomaan respaan asiasta ja mies lupasi tulla 10 minuutin sisällä katsomaan. Kun häntä ei ruvennut kuulumaan, kävin uudelleen respan vieressä näyttäytymässä. Sitten kiirellä tuli mies vuorostaan pönttöä rassaamaan. Ei onnistunut lakkauttamaan vuotoa, mutta lupasi uuden huoneen, kun sitä pyydettiin. Hotellin ravintola ei ollut vielä auki, joten kyseltiin ruokapaikkaa jostain läheltä. Kuulemma ihan vieressä oli, siispä sinne.

Olihan siinä, ihan kivan näköinen paikka. Ilmeisesti siellä kuitenkin oli jonkinlaiset perhejuhlat meneillään, ehkä häät. Henkilökunta ei kuitenkaan osannut yllättäen muuta kuin espanjaa, eikä meille oikein osanneet selittää, miksi emme saaneet mennä syömään, vaan käskivät pois. Itse päättelimme tuon perhejuhlajutun. Menimme sitten ulos istumaan yksille. Antoivat meidän olla, vaikka ilmeisesti sekin alue oli samaan juhlaan kuuluvaa ja liinoja sinne vaihtelivat. Käytiin sitten hotelleilla toteamassa, että uusi huone saatiin edellisen vieressä. Henkilökunta olisi toki voinut siirtää tavaramme, niin on ennenkin tapahtunut, kun huone on vaihdettu. Nyt kuitenkin itse rinkkamme nostettiin. Eipä tuo nyt suuri vaiva ja valittamisen aihe ole. Halvasta huoneesta tässä kuitenkin on kyse, vaikka hotelli ilmeisen laatupaikka muuten ainakin ulkonäkönsä puolesta oli.

Käytiin sitten kylällä syömässä. Hyvää ruokaa löytyi, vanhempi mieshenkilö, todennäköissti paikan omistaja, osasi hyvin englantia. Jälkiruuan kohdalla jotain emmin ja hän päätti tehdä specialin - kahvia ja jäätelöä. Kuuma päivä oli, terassilla oli automaattinen vesisumun suihkutus asiakkaita viilentämässä. Samanlainen oli ollut siinä perhejuhlapaikassa, mutta siellä me ei tajuttu sen kuuluvan asiaan, luultiin kasvien kasteluun liityväksi ja väärin suunnatuksi. Turisti oppii...

Paluumatkalla yksi kätkö pusikosta, toistakin haaveiltiin, mutta sen verran kookkaita mustia ampiaisia, vai mitä olivatkaan, pörräsi ympärillä ja koirakusettajia parveili joka suunnassa, että päätettiin sitten palata nukkumaan. Vielä nettiä yhden kuppilan kautta katselemaan, vaikka olihan tuolla hotellillakin netti. Kuppilassa ei niin helposti kuitenkaan se wifiin kirjautuminen onnistunut. Henkilökunnan tyylikkäästi pukeutuneet vanhemmat mieshenkilöt vuoron perään kävivät kertomassa, mikä verkko, mutta ei heillä ollut mitään käsitystä itsellään sen enempää siitä, mikä on heidän verkkonsa oikeasti, puhumattakaan salasanasta. Kiivaasti siitä keskenäänkin neuvottelivat ja hakivat terassilta kolmannenkin mieshen talkoisiin mukaan. Hän (lieneekö ollut omistaja vai asiakas) kuitenkin osasi oikeat sanat, kävi kertomassa ja palasi sitten opastamaan henkilökuntaa.

Me lähdimme nukkumaan herätäksemme aamulla aamupalalle (josta oli maksettu erikseen). Hyvää se oli ja sillä pärjäsi. Ilmainen lentokenttäkyytikin oli, me, yksi toinen pariskunta ja nuori pappi. Risteyksessä vierelle seisahtui auto ja jotenkin kuskimme tiesi, että sen kuskilla on asiaa. Tahtoi tietää, miten lentokentälle mennään ja kun terminaali oli sitten sama kuin meillä,  kuskimme pyysi seuraamaan. Hiukan oikoteitä mentiin, mutta ilmeisesti perässä tuo pysyi.

Kentällä oli pitkät jonot ja aika huonosti baggage drop eroteltu. Aikamme turhaan muiden mukana seisoskeltiin, ennen kuin aukeni väylä ja päästiin jättämään rinkat. Lähtöselvitys oli jo netitse tehty. Rinkat oli teipattu sadesuojan sisään, ennen kuin huomattiin, että tällä kentällä olisi ollut kelmutuskonekin. No, ilmastointiteippiä oli mukana kannettu mm. tätä varten ja olisihan tuo kelmutus jotain maksanutkin, joten tavallaan ihan hyvin.

Koneeseen ja kohti kotimaata. Tavarat oli chekattu Jyväskylään saakka ja sinne ne tulivatkin yhtä aikaa meidän kanssamme. Kyyti kotiin järjestyi, siellä oli noutaja odottamassa :) Kiitos hälle!

Päivä Santiago de Compostelassa 26.6.

Ihan hyvä, että päätettiin pitää yksi vapaapäivä ennen hankkiutumista kotimatkalle. Eihän tuo kaupunki näin pikasilmäyksellä juurikaan mistään perusturistipaikasta eroa. Sitä en tiedä, mitä kaikkea sillä olisi tarjota, koska emme ottaneet selvää. Kirkkoja nyt on nähty ja vaikka komeahan tuo katedraali on, se on kuitenkin kirkko kirkkojen joukossa. Joka tapauksessa menimme klo 12 sinne vaeltajamessuun.

Innokas nunna opetti kirkkokansaa ensin pitkään ja perin hartaasti laulamaan messulauluja oikein. Sitten tilaisuus viimein alkoi. Paikka oli täynnä, mekin istuimme likellä ovea Marian sivualttarin edessä portailla. Jotenkin outo olo, kun vähän väliä joku tuli siihen eteen kumartelemaan ja ristinmerkkejä tekemään tai kiipesi vieressä portaita kurottaakseen Marian lippaalle rahaa laittamaan. Messu itsessään oli minusta huonosti toteutettu. Päätellen siitä, että papupatapapatuslitanian keskeltä ehti tunnistaa välillä joitain tuttuja sanoja, kuten Sarria tai Burgos ja joitain maiden nimiä, pappi luultavasti siinä lukaisi pikavauhdilla läpi kaikkien niiden nimet, jotka olivat sitten edellispäivän messun  ilmoittautumassa käyneet ja compostelansa saaneet. Saarna itsessään oli varmaankin hyvä, mutta en ole milloinkaan piitannut pitkistä ja käsittämättömistä kirkkopuheista. Sanaakaan siitä ei ymmärtänyt. Jotenkin olin toivonut, että olisi muillakin kielillä jotain sanottavaa kuin vain espanjaksi. Päätettiin sitten kesken lähteä pois. Lähtiessämme sanottiin vieressämme olleille suomalaisystävillemme hiljaiset heipat. Oli mukava yllätys, että hekin tuolta saman tien ulostautuivat. Toivottavasti eivät pitäneet velvollisuutenaan seuraksemme lähteä, ei sitä toki odotettu, vaikka olikin puhuttu, että "kirkkokahveille" mennään tuon jälkeen. Poikettiin istumaan ja juttelemaan. Löytyi lisää yhteisiä tuttavia. Yhteisiä kokemuksia myös hevosen menetyksen merkeissä. Valitettavasti juuri tuossa pöydässä istuessamme toinen miehistä sai tyttäreltään surullisen puhelun - yhden hevosen matka oli päättynyt. Ymmärsimme, miltä hänestä tuntui. Iloisiakin eläinasioita puheissa vilisi, koiria ja 16 marsua. Niistä nyt sen enempää tässä viitsi...

Kaikki loppuu aikanaan. Ystävämme aikoivat vielä jatkaa Finisterraan seuraavana päivänä, tosin ajanpuutteen vuoksi ei enää kävellen. Me puolestamme olimme aamulla poikenneet asemalla ostamassa junaliput Madridiin seuraavaksi aamuksi ja olimme saaneet lennon sitä seuraavaksi aamuksi Madridista Helsingin kautta aina Jyväskylään saakka. Erkanimme, naamakirjan kautta yhteys onneksi säilynee. Ties milloin ja missä seuraavan kerran ehkä tapaamme.

Kuvat kuitenkin nappaistiin, kuten asiaan kuuluu. Kaikki neljä emme yhdessäkään kuvassa ole.

Mitäpä kylästä muuta? Turistikrääsää se oli pullollaan, toki sillä erotuksella muihin turistikohteisiin, että kaikki camino-aiheista. Kyllä siellä kuitenkin yhden päivän jaksoi pyöriä. Muutamaa geokätköäkin joudettiin etsimään, mutta olivat liian vilkkailla paikoilla. Ei haluttu epäilyksiä herätellä. Tyydyttiin sitten mekin kaupoissa pyörimään. Perinteeksi muodostunut T-paidan ostaminen oli edessä, minä puolestani halusin simpukkakorvikset. Sen kokoisia sini-vihreitä ei löytynyt, mikä olisi ollut tavoitteena, mutta hiukan pienemmät kyllä. Eipä ainakaan tullut rinkkaan liikaa painoa.

Illalla sitten tapaksille. Pitäähän sekin ainakin kerran Espanjan -reissulla kokea.

O Pedrouzosta Santiago de Compostelaan 25.6.

Niin se viimeinenkin aamu sitten koitti. Toki edelleen oli muistettava, että mitä tahansa voi sattua ja askel kerrallaan mennään, mutta kyllä mieli jo kovin oli viemässä perille maaliin. Aamiaisella poikettiin, kun kerran siitä oli maksettukin. Paikassa oli taatusti tarjoilu aloitettu jo ennen virallista aukioloa, sen verran täynnä se oli ja kuppeja jo kaikilla käsissään. Olimme tilanneet munia ja pekonia, niillä jaksaisi. 

Ärsytti joidenkin ihmisten kuvitelma siitä, että he ja heidän tavaransa ovat etusijalla kaikessa. Aika monta pöytää oli "varattuja", mutta kävipäs siinä sittten ilmi, että ihmiset itse olivat joko tiskillä syömässä tai toisessa pöydässä, ainoastaan heidän rinkkansa nauttivat tyhjille tuoleille sijoittamisesta. Eikö niitä voi jättää ulos tai ainakin laittaa lattialle johonkin nurkkaan? Kuka oikeasti haluaa pihistää ennen auringonnousua toisen vaeltajan hikiset kamppeet ja kaiken maailman hosteilleissa pyöritetyt makuupussit? Ne arvotavarat voi pitää taskuissaan sen baarikäynnin ajan. Jäisi ihmisille tilaa.

Näytti se aurinko kuitenkin nousevan niin hyville kuin pahoillekin, joten ärsyyntymiset sikseen.

Hassuja istutettuja metsiä matkan varrella oli. Kenenkä iloksi lienevät tarkoitettuja, jos jokamiehenoikeuksia ei ole, eikä toisten mailla saa kuljeksia.

Kyltti.

Siellä se nyt sitten häämöttää, Santiago de Compostela. Jo oli aikakin! Tästä nyt vielä jonkin aikaa kului, ennen kuin varsinaisesti perillä oltiin, kovin pitkiltä tuntuivat kaupungin kadutkin ja vaikka lopulta ihan katedraalin tornitkin jo näkyivät talojen takaa, vieläkin vain piti astella.

Kulkija oli vain varjo itsestään?

Olin ajatellut, että otan kuvan kaupungin rajalta kyltistä, mutta oli niin typerän näköinen moderni kyltti, että jätinpä ottamatta. Onhan tuolla tuo aiempi kyltti jo kuvattuna. Jimmy sen sijaan kuvasi viemärinkannen. Kengistä näkee, että kuljettu on. alkuperäinen väri näillä on musta.

Meillä ei ollut tietoa, missä niitä himottuja vaellustodistuksia kirjoitellaan. Ei todellakaan ollut valmistauduttu kovin tarkoin tiedoin tähän reissuun. Katedraalille ensin suunnattiin, mutta siellä oli messu menossa, joten käännyimme takaisin. Katedraalin ulkopuolella oli kerjäläisiä, yhdeltä heistä kysäisin, missä niitä composteloja oikein kirjoitellaan. Hän viittilöi ja kertoi. Varmuuden vuoksi vielä portaiden luona kysäisin eräältä vaeltajalta, hän sentään jotain osasi englanniksikin kertoa, toisin kuin tuo kerjäläisnainen. Siis portaat alas, oikealle, sieltä toiset portaat alas, aukion läpi ja vielä yhdet portaat, suihkulähteen ohi ja siinä se Pilgrim's Office sitten olisi. Näin tehtiin ja siellähän se sitten oli. Tosin odotimme ehkä pidempiä jonoja, kadulle asti näkyviä ja meinasi jäädä huomaamatta koko paikka. Sisäpihalla siellä sitten jonkinlainen jono oli, mutta ei sekään mikään tuhottoman pitkä. Rinkat pois selästä ja itse jonoon. Neljältä luukulta noita todistuksia siellä kirjoiteltiin, kovin tutkaili setä passin leimoja sillä aikaa, kun piti johonkin kuponkiin kirjoittaa oma nimi, lähtöpaikka, kansallisuus, vaellukselle lähtemisen syy (uskonnollinen, hengellinen, kultuurinen/sosiaalinen vai mitä ihmettä siinä viimeisessä kohdassa mahtoikaan lukea - en ymmärtänyt, mutta sen valitsin) ja sitten allekirjoitus. Niin oli sitten vaeltajalla todistus kourassa. Kuulemma jostain latinakielisestä nimiluettelosta etsivät jotain omaa nimeä vastaavaa, jos sellainen sattuu löytymään. Minusta tuli Margarethan. Pahvilieriönkin todistusta varten sai kahdella eurolla ostettua.

Kun oli saatu paperit kouraan, istuttiin hetkeksi lähikuppilaan tuijottelemaan, josko tuttuja näkyisi. Parit espanjalaiset munakkaat olisi otettu, mutta ei ollut kuin yksi pala jäljellä. Hyvä on, se sitten puoliksi. Tarjoilija pöytään sitä palaa tuodessaan sanoi, ettei sitä sitten meiltä laskuta. Sopiihan se. Eikä laskuttanut.

Hostelli oli jälleen etukäteen varattu. Niin ristiriitaisia tietoja oli Santiagon majoitustilanteesta etukäteen. Jotkut sanoivat, että täytyy olla etukäteen, kaupunki on aina täynnä, jotkut taas sanoivat, että ei kauan tarvitse seisoa kadulla, kun joku tulee tarjoamaan paikkaa. Me nyt kuitenkin suunnistimme vajaan kilometrin päähän Hostal Charo II:seen. Kauas näkyi sen kyltit, mutta sisäänpääsyä etsimme. Samaan aikaan paikalle osui pesulamainosten jakaja, joka arvasi, minne olemme menossa. Summeriahan sieltä muiden summereitten joukosta piti osata painaa. Hissilläkin pääsi, mutta lähdimme mainospojan perässä portaita, koska ei ollut tietoa, monenteenko kerrokseen. Onneksi vain toiseen. Sielläkin piti soitella kelloa, mutta mainospoika meni edellä ja samalla kävi esittelemässä respan naiselle pesulapalveluaan. Kahdeksi yöksi oli maja otettu ja kahdesta yöstä nyt siis maksettiin. Käteisellä. Kuittia ei tarjottu, eikä pyydetty. Avaimia saatiin kolmet: huoneen ovi, huoneiston ovi ja alaovi. Huone oli pieni, mutta patjat hyvät. Harmi vain, että vessan ovi oli ihan kiinni toisessa vuoteessa ja sen saranapuolelta paistoi valo suoraan tyynylle. 

Lähdettiin viimein kylää katsastamaan. Puistossa piti istua ja ihmetellä. Pari tirppaakin näkyi uiskentelevan. Niiden suihkulähdeallasta oltiin juuri silloin pesemässä, kun hotellille matkasimme.

Katuja piti mittailla. Minusta tuli jälkeenjäänyt.

Katusoittajat töissään.

Katedraalissa turistikäynnillä, pari pakollista kuvaa. Komea paikka ja ihan oikeassakin käytössä. Koko ajan siellä rippituoleissa istua törötti parikin pappia valmiina kuuntelemaan kulkijoiden sielua luhistavia asioita. Kerjäläisnainen moikkasi. Vain kerran hänelle kolikko annettiin, hän jo oppi santiagossa olon aikana, että meitä kannattaa vain tervehtiä, ei enempää kolikoita jaella. 

Katedraalin edessä jälleen italialaisemme, Franca ja Gino. Enhän minä kovin helposti nimiä muista, olin kyllä nekin kuullut silloin ensimmäisen kerran tavatessamme. He halusivat nyt ehdottomasti valokuvia. Tällä kertaa rouva ei tullut eteläeurooppalasisuuteloita tarjoamaan, senkin oli nimittäin tehnyt pari kylää sitten, muistaakseni Portomarinissa.

Tämän rakennuksen aulassa oli jonkinlainen yliopiston tuotteiden myymälä. Koska aikomus ei ollut mitään ostaa, en tiedä mitä itse asiassa sielä myivät. Pihalla näytti tältä, se kiinnosti enemmän.

 Illalla poikettiin ihmettelemässä paikalliskuppilassa galicialisen biisin hämmästyttävää samankaltaisuutta Tuure Kilpeläisen Hyvä, paha, ruma mies -kappaleen kanssa. Olin juuri kysynyt, missä paikan vessa on ja taiteillut itseni sisälle, kun paikan ämyreistä alkoi kuulua tuo kappale. Rynnistin ulos ja hihkaisin tarjoilijalle, että nyt on ihan pakko käydä sanomassa miehelle tästä biisistä. Tarjoilijatyttö katsoi silmät ymmyrkäisinä, mutta nyökkäili. Rauhoittuneena sitten palasin takaisin ja hän jatkoi nyökkäilyään. 

Jaa että kysyinkö biisin nimeä? En. Shazamiakaan en ehtinyt viritellä.

Tuolta lähtiessämme omat suomalaisemme tallustivat siinä jälleen. Ruokapaikkaa olivat etsimässä ja me liityimme seuraan. Kun olimme hotellilta kylille palanneet, niitä paikkoja oli kadun varressa vaikka kuinka monta ja olin sen kadun tietävinänikin, mutta ei niitä nyt löytynyt. Harmittaa vieläkin, että väärälle kadulle meidät vein. Kolme samansuuntaista katua lähtee keskustan lounaispuolella olevan puiston kulmalta. Niistä "itäisimmän" varrella on to Pilgrim´s Office ja läntisimmän varrella ne kuppilat. Minä muistin, että tuolla toimistokadulla. Jonkinlainen paikka kuitenkin löytyi ja siellä syötiin. Tovi istuttiin aterian jälkeen vielä sisätiloissa turinoimassa, sitten hyvät yöt toivottelimme ja sovimme, että seuraavana päivänä klo 12 katedraalille menemme kuulemaan, kun meidänkin nimemme siellä pyhiinvaeltajien messussa luetaan.

Arzúasta O Pedrouzoon 24.6.

Aamulla tien päälle, kuinkas muutenkaan. Edessämme erään talon kulmalla pysähtyi auto, josta kömpi ulos pari tutun näköistä hahmoa rinkkoineen. Kas kummaa, Sarrian suomalaisethan siinä juhannusilmestyivät! Olivat saaneet majapaikan jostain syrjästä ja talon isäntä oli sitten lähtenyt aamulla heitä heittämään reitin varrelle. Talonväki oli edellisenä iltana viettänyt juhannusjuhlia ja toinen kavereista oli jaksanut kokolle asti valvoa, siitä muutamalla sanalla kertoilivat. Varsinaisesti emme yhtä matkaa reissua tehneet, mutta aika usein päivän aikana heidän kanssaan tiet kohtasivat. Mukavaa niin.


Seudulla oli näyttäviä eucapyptusmetsiä. Toki joku saattaisi pitää kuoriutuvia puita rumina ja maastoa roskaisena, mutta komeita puita silti olivat. Noiden joukossa kulkiessa saattoi ilmassa haistaa vienon eucalyptuksen tuoksunkin.

Reikätiilitalo rakenteilla.

Toisinaan teillä oli vettä, mutta kulkijaa oli ajateltu ja kivireunusta pitkin pääsi kuivin jaloin.

Tuollaisia hassujakin kasveja siellä törrötti, mitä lie palmuja tai jotain.

Oli muutaman kerran mietitty, että sikaloita ei ole näkynyt eikä kuulunut, vaikka sianlihaa paljon sikäläiset syövätkin. Sitten siinä aidan takana yllättäen oli reissun ensimmäinen sika. Se ei ollut pätkääkään kiinnostunut kulkijoista, koska tuon pahvin alla oli jotain kiinnostavampaa.

O Pedrouzon majapaikkakin oli varattu etukäteen. Tämän hostellin huone olikin sitten reissun tasokkain, ilmastointi ja kaikkea. Aamiaista ei hintaan kuulunut, mutta otettiin se joka tapauksessa, koska jo kuuden aikaan lupasivat sitä naapurikuppilassa tarjoilla.

Huoneen ikkunasta maisemia kadulle hieman katseltiin ja kas, sielläpä näyttivät suomalaisemme istuvan naapuripaikan terassilla. Ei sentään kehdattu ruveta ikkunasta huutelemaan, istukoon rauhassa. Kun lähdimme itse liikkeelle, he olivat jo poistuneet.

Kovin paljon ei ollut tarvetta tällä kylällä pyöriä, hiukan iltaruokapaikkaa kävimme etsimässä. Aidan takana oli poneja varsoineen.

Paluumatkalla päivälevolle suomikaverimme istuivat pizzalla. Olivat pohtineet, josko naamakirjan kautta ruokaseuraa kutsuisivat, mutta eivät sitten olleet aikomusta pidemmälle sen suhteen heittäytyneet. No, me olimme juuri päättäneet käydä hetken nukkumassa, maistuu illalla ruoka paremmalta, kun ei ihan meinaa lautaselleen kuukahtaa. Hyvästelimme jälleen.

Montakin ruokapaikkaa oli tarjolla, mutta se mikä meitä kiinnosti, aukesi vasta klo 19. Oli päivällä ohi kulkiessamme katsottu, että suosittu näyttää olevan ja ihan liinatkin pöydillä. Hintakaan ei hurja näyttänyt olevan, joten kannatti varmaankin odotella. Viimein kello tuli riittävän paljon ja meidät ohjattiin ensimmäisinä asiakkaina sisälle. Olisi luullut, että silloin saisi hiukan valinnanvaraa pöydän suhteen, mutta ei...nurkasta, kahden oven välistä paikan ainoa kahden hengen pöytä. Muut kuulemma olivat varattuja. Niinkö? Olimme jo jälkiruuassa, kun ensimmäinen parinkymmenen hengen teiniporukka ohjaajineen kansoitti salin toiselta reunalta yhden pöydän. Oli ajateltukin, että nuo pitkät, eri tavalla liinoitetut pöydät ovat joillekin isommille etukäteisvaranneille porukoille, mutta olihan siellä muitakin pöytiä. Tällä kertaa nyt homma meni näin. Ruoka oli kyllä hyvää ja tarjoilija hoiti hommansa, jopa ylitti kielimuurin siten, että haki keittiöstä näytille erilaisia ruokia, koska ruokalistan selittäminen olisi ollut hankalampaa. Hyvä niistä oli valita.

Kylän auto muistutti takaikkunateippauksillaan, että caminolla ollaan. Valitettavasti teippauksista ei ole kuvaa, en kehdannut uudestaan ruveta tuota kaaraa tähtäilemään, kun sen ikkunakartan ja tekstit huomasin. Auto itsessään oli soma.

Palas de Reista Arzúaan 23.6.

Aamulla kämppäkaveistamme ne ensimmäisinä paikalla olleet olivat jo lähtöä alhaalla tekemässä, kun me sinne könysimme. Heidän aamupalapuuhansa ja pakkaamisensa tosin kestivät sen verran kauan, että ennen heitä pihalle pääsimme. Tielle päästyämme 40-vuotishääpäiväitalialaisemme kaarsivat vauhdilla kulman takaa ja tapansa mukaan leveästi hymyillen huusivat "ciao".

Itselläni ei tästäkään matkasta ole yhtään kuvaa. Opaskirjaan olen merkinnyt jotain tietoja siitä, että matkat, joita tuossa Michelinin oppaassa eri paikkojen välillä väitetään olevan, eivät pidä ainakaan Trackerin mukaan paikkaansa. Parinkin kilometrin eroja saattaa olla. Kävelykeli oli merkintöjen mukaan miellyttävä, joten niin se varmaankin sitten oli. 

Jimmylläkään ei matkalta ollut kovin paljon ikuistettavaa. Jotain kuitenkin.

Tietenkin ylämäkiä, yhden sellaisen päätyttyä oli jälleen vesi- ynnä banaaninpopsimistauko. Joku ohikulkijoista kovin näytti peukkua banaaneillemme.

Majassa meidät otti vastaan sama ystävällinen täti, joka oli ollut puhelimessakin. Respassa selvisi, että on myös kahden hengen huoneita ja koska sellainen maksoi vain kympin enemmän, kuin kaksi petiä olisi tullut maksamaan, ei epäilystäkään siitä, mihin päädyimme. Meitä lähti huoneeseen opastamaan Maria, ystävällinen, hieman elämän riuduttaman oloinen nainen. Hän viittilöi meitä käyttämään hissiä, hän itse menisi portaita ja odottaisi toisessa kerroksessa. Oli huolissaan, kun lähdimme rinkkoinemme hänen peräänsä, minua osoitteli. Kyllä, olen riutunut, väsynyt ja uupuneen oloinen, mutta en kuollut, siispä tulen portaita. Rinkkoineni.

Ylös sitten menimme, oleskeluhuoneen läpi, ulkotiloihin ja pesukoneiden ohi, läpi ravintolan, talon toiselle puolelle kadulle ja siitä sisälle ja toiseen kerrokseen, käytävälle ja sieltä löytyi huone. Käytävän toisessa päässä näkyi olevan ovi auki ja lakanoita kuivumassa narulla. Yksi kylpyhuone oli aivan huonettamme vastapäätä, toinenkin ihan lähellä. Huoneessa oli ikkunakin ja sen sai auki, mutta suurta hyötyä siitä ei ollut, koska sen toisella puolella oli jonkinlainen varastohuone.  

Majapaikasta minulla ei ole kuvaa, ainoastaan sen vessasta. Aikani pohdin tuon jutun tarkoitusta, kunnes hoksasin, että se sattuu olemaan vain pyyhetelineen yksinäiseksi jäänyt kannatin, ei mitään sen mystisempää.

Tavaksi oli tullut siistiytyä, käydä ulkona ja palata tarvittaessa pyykille, niin tälläkin kertaa. Maria tuli auttamaan pyykkikoneen kanssa, kertoi, montako minuuttia kestää ja niin lähdimme jälleen. Pankkiautomaatti piti löytää ja respan täti neuvoi. Hänen neuvoistaan emme täysin selvää saaneet, mutta koska sen piti olla ihan lähellä tuossa, si, si ja jotain neljä, arvelimme löytävämme. Ei kuitenkaan eteen tullut ja kyselemään siis vastaantulijoilta. On se merkillistä, miten huonosti nuoretkin englantia puhuvat. Yritystä kyllä oli, mutta jos sanat "vasen" ja "oikea" menevät väärin, on neuvominenkin hiukan huteralla pohjalla. No, kierrettiin ja etsittiin, mutta tuloksetta. Alkoi sitten jo pyykkikoneenkin tyhjennysaika lähestyä, joten suuntasimme takaisin. Siellä Maria jo odottelikin. Pyykit olivat peseytyneet, vedin ne koriin ja rupesimme kuivuriin laittamaan. Ensimmäinen paita oli ihan ok, mutta muut valuivat vettä sen verran, että kuivurissa saisivat kyllä melkoisen tovin olla, jos kuivaa odotettiin. Mariakin huomasi asian, pyysi laittamaan ne takaisin koneeseen ja lähti hakemaan respasta kolikoita. Laittoi koneen uusiksi linkoamaan. Mittarin mukaan kone linkoaisi tunnin, mutta Maria rauhoitteli - ei ei...jotain hän välillä sorkki pajukepillä koneen takaa ja jotain sen kanssa muutenkin taisteli, mutta niin vain homma hoitui melko pikaisesti ja pyykit linkoutuivat. Sitten kuivuriin. Uudestaan kylille pankkiautomaatin metsästykseen. Vastapäisen baarin tarjoilija osasi hiukan paremmin neuvoa. Se "neljä" oli neljä korttelia eteenpäin. Aivan lähellä se ei siis ollut, mutta oli ensimmäisellä etsintäreissulla jo melkein siellä asti hortoiltu.

Ruokapaikkaakin etsittiin ja sellainen sitten vallan hyvä löytyikin. Paikka, jossa tarjoilijat hoitivat hommansa äärettömän hyvin, eikä jälkeäkään minkäänlaisesta nenänvartta pitkin katsomisesta, vaikka ymmärrettävistä syistä moni ruokailija oli varvassandaaleissa tai hiukan rämyisemmissä vaatteissa. Paikka itse oli tyylikäs kaikin puolin. Ruoka oli hyvää ja "Menu del Dia" kohtuullissa hinnoissa, kuten muuallakin reitin varrella.