Olivat hautailleet väkeä joskus muinoin. Mahtavat nyt ihmetellä, kun ykskaks on ruvennut porukkaa ramppaamaan lepoa häiritsemässä. Näitä röykkiöitä oli tuolla lukemattomia.
Haudoilta palatessa hidastettiin yhden karttaankin merkityn nähtävyyspuun vierellä. Ihan piti könytä autosta ulos katsomaan, mikä se tuommoinen on. Varsinaisesti ei silmään pistänyt puu itsessään, mutta koska sen viereen oli kyltti pystytetty, sen täytyi siis olla jollain tavalla huomionarvoinen.
Käytiin me tämän jälkeen kokeilemassa yhtä sellaistakin kätköä, jota on joskus aiemminkin käyty känny kourassa jäljestämässä. Varsinaisesti sen löytämättömyys ei ole löytämättömyyttä, koska kaikki johtuu lähinnä epämyötämielisestä tekniikasta. Ei viitsitty enää pyöriä ympyrää, ärsytti. Toivottavasti tämä löytömme ei ole se purkki, jonka siellä piti jossain olla, koska tähän joku oli huolellisesti pakannut muovipussissa sanonko mitä ja vähän muutakin.
Yhtä jokeakin poikettiin vilkaisemassa. Arvelus oli jo ennakkoon, että voi olla vettä liikaa. Varmuuden vuoksi kuitenkin pakattiin saappaat matkaan. Mitä lienen kuvitellutkaan, kun uimakengätkin reppuun tungin sitä silmällä pitäen, että jos on liikaa vettä saappaalle, minähän toki sitten kävelen kätkön hyppysiini. Järki kulkee outoja polkuja. En ollut niinkään huolissani tuntemattoman joen pohjalle astumisesta tuossa ajatuksen vaiheessa, kuin siitä, että jos joudun kahluuhommiin, pitää heittäytyä pöksysilleen, eikä silloin voi olla beiget maxisloggit jalassa. Jokuhan saattaa nähdä. No, ei tullut joen äärellä enää mieleen moinen kahluu. Sillan vedenalaisista rakenteista näytti törröttävän ihan kiitettävästi nauloja. Kivasti siinä olisi itsensä repinyt ja hoitohenkilökunnan edustajat olisivat olleet ainoita vieraita, jotka ne beiget pöksyt olisivat nähneet. Heille ei ehkä olisi ollut kovin sillä värillä väliä. Ei siis edes etsitty kätköä. Sen sijaan juotiin kahvit paikallistulipaikalla jokea katsellen.
Sitten eteenpäin. Jonkinlainen ruuvi täytyy olla jengoiltaan, kun lähtee kantamaan porrastikkaita metsään. Olihan se ennalta aavisteltavissa, että ei näillä mitään tuolla tee, mutta pitäähän sitä jotain pöljyytensä todistamiseksi tehdä.
Meikäläisellä oli ihan riittävästi vaikeuksia kavuta sammalkivillä edes tuohon, mihin isäntä jo tikkaat käsistään laski. Kuvasta ei varsinaisesti välity se tutina ja jalansijan sovittelu, mikä toi pientä hikeä otsalle. Lähinnä näyttää siltä, kuin mustikoita poimisin. Ylemmäs ja helpommalle reitille tuossa pyrin. Mutta siis - ei meillä todellista aikomusta ollut noilla nysillä edes yrittää minnekään ylemmäs. Tunne oli vähän samanlainen kuin yrittäisi lypsyjakkaran turvin päästä saunan katolle. Mutta tulipa kannettua tikkaat!
Kyllähän minulle vihjaistiin, että minähän ne tikkaat tuonne veinkin, joten voisin ne siis poiskin kantaa, mutta ei siitä aiheesta mitään suurempaa perheriitaa päässyt syntymään. Yhteistuumin tämä oli päätetty, enkä joutunut paluumatkalla enää kantajaksi. Reitille heittäytynyt puu puolestaan oli selvä merkki siitä, että olemme menossa oikeaan suuntaan. Tässä tosin siis jo tulossa oikealta reitiltä ja suunta kohti kotia. Joskus tänne pitänee palata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti