Matkan varrella oli torni. En tiedä, miksi sitä piti könytä kuvaamaan muka lähempää, mutta piti kuitenkin itsensä sinne mukaviereen hinata. Kuvasta ei kuitenkaan tullut yhtään sen tarkemmin asiaa kuvaava kuin tästä kanssakulkijan nappaamasta etäkuvastakaan. Ja jostain syystä sitten vielä palasin omia jälkiäni takaisin reitille huomatakseni, että edempänä olisi ollut huomattavasti helpompi ja loivempi polku. Seutu oli nimeltään Hontanas.
Kulkija kulkee.
Kulkijan rouva kulkee.
Mukana kulki myös Oikea Kulkija, jolle olisi haluttu löytää komea jättöpaikka. Tässä oli yksi tarjokas, Ruinas del Convento de San Antón jossain Castrojerizin lähellä, mutta sellaiseen pöpelikköön veivät naatit, että ei pahemmin innostanut lähteä heinikosta etsimään paikkaa, joka vihjekuvan perusteella ei voinut olla siellä päinkään. Koska pikasilmäys ympärille ei tuottanut toivottua tulosta, jatkoimme matkaa. Tämä kulkija jäi sitten myöhemmin toiseen kätköön.
Piti siellä kuitenkin hetki hengähtää. Tuo varsin hankalalta kuljetettavalta näyttänyt olkalaukku osoittautui sangen hyväksi valinnaksi. Ennen lähtöä sen vanhoista verhoista kokoon kursin ja älysin riittävän pitkän olkahihnan siihen laittaa. Hyvin ulottui rinkan lantiohihnan alapuolelle, ei painanut, eikä hakannut reiteen, vaikka moista rinnallakulkija useammankin kerran taisi epäillä. Tärkeimmät eli passi, puhelin ja rahat siinä koko ajan käden ulottuvilla kulkivat. Sellainen vedenpitävä erillispussukka siellä sisällä oli ja pahimmalla sateella hienosti verhosin tuon muun osan S-Marketin tyylikkääseen muovipussiin. No, kastuihan siinä tuo olkahihna silloin, mutta mitäpä siitä.
Arvelen, että tässä ollaan lähestymässä Castrojerizia. Jostain syystä kameran paikkamerkintä ei ole ollut tämän ja muutaman muun kuvan kohdalla päällä, mutta kunnes toisin joku todistaa, tämä on sieltä, mistä sanon sen olevan.
Melko moni kulkija näytti jäävän majailemaan Castrojeriziin. Me päätimme jatkaa vielä matkaa, koska opaskirjasen mukaan muuten aamun alkajaisiksi näytti jäävän ikävänoloinen nousu. Tuossa vaiheessa ei vielä oikein ollut sisäistetty sitä, että nousut ovat helpompia nimenomaan aamun alkajaisiksi, eivätkä tuossa iltapäivän lämmössä pitkän taipaleen päätteeksi. Tuonne kuitenkin piti tähdätä.
Alaskin piti sitten yrittää. Ne alamäet ovat mun polvilleni monin verroin vaikeampia kuin ylämäet ja olivat ihan kiusallaan varmaankin tehneet laskusta sitten jyrkemmän kuin noususta. Ei onneksi ihan yhtä pitkää kuitenkaan.
Viimein päivän päätepiste oli käsillä: Itero de la Vega. Majoituimme paikkaan, jossa sai valita petit ihan itse. Meidän lisäksemme tuonne suureen saliin oli tuossa vaiheessa majoittunut vain yksi saksalaismies, joka oli kävellyt paikalle Saksasta saakka. Hiukanhan tuo ontuvalta näytti, eivät ehkä kengät ja jalat olleet parhaimpia kavereita tuossa vaiheessa.
Viereisessä neljän hengen huoneessa majoittui Anna, espanjalainen, yksin kulkeva nainen. Hän ei puhunut yllättäen muuta kuin espanjaa, mutta kovasti keskustelimme monesta asiasta. Annalla oli jaloissaan rakkoja, mutta hän oli pujotellut niihin kaikkiin somasti punaiset ompelulangat, jotta nesteet pääsisivät esteettä valumaan ulos. Espanjan ääntämyksestä hän myös opasti. Olimme ilmeisesti Palencian alueella. Ääntyy suunnilleen Palenthia. Valencia sen sijaan ääntyy Balenthia. Mitä varten se on pitänyt tehdä noin hankalaksi?
Jossain vaiheessa saimme vielä yhden majoittujan seuraksemme, täti jostain, mistä lienee, mutta englantia puhui ihan asiakseen. Hän ei kuitenkaan ollut kovin pitkäaikainen seuralainen. Hän ilmestyi litimärässä mekossaan pihalle, käsissään litimärkiä vaatteita. Kesken suihkun suihku oli livennyt pidikkeestään (minulle oli käynyt toisessa vessassa samoin, tosin ilman sen kummempia seuraamuksia) ja suihkuttanut suihkuseinän yli suoraan pöydällä olleille vaatteille ja samantien myös suoraan pistorasiaan pimentäen yksin tein koko makuusalin. Hain paikalle paikan isännän, jolle sain perille ainoastaan sanan "problema" , mutta hän ymmärsi kyllä oitis, mistä on kyse, kun koko vessa lainehtii, eikä valoa ole missään. Huolestuneena hän heti julisti salin molemmat vessat käyttökieltoon ja vaarallisiksi ja halusi vain tietää, onko "persona ok". Persona oli ok, mutta varsin ymmärrettävistä syistä täti säikähti melkoisesti ja halusi pikimmiten vaihtaa majapaikkaa. Isäntä oli suostunut antamaan hänelle noin puolet majan hinnasta takaisin. Hän lähti. Kertoi, että oli kolme vuotta aiemmin joutunut kokemaan asuntovaunussa sähköpalon, eikä ota enää riskiä tässä paikassa. Seuraavana päivänä hänet matkalla tapasimme, kunnossa ja tyyni vaikutti jälleen olevan.
Meitä vähän huoletti se, että yön vessakäynnit pitäisi kuulemma käydä hoitamassa viereisen neljän hengen kämpän vessassa. Eivät varmaankaan tykkäisi moisesta sen asukkaat. Onneksi isäntä kuitenkin näytti illan kuluessa taitonsa ja näppärästi kävi kuivailemassa vessan, irrottelemassa pistorasioita ja vaihtamassa sulakkeita. Kaikki jälleen toimi. Oli varmaankin tämä isäntä-baarinpitäjä samalla valtuutettu sähköalan ammattilainen.
Iltaruoan aikana baarin puolelta kuului yht'äkkiä jotain epätavallista kolinaa ja parin paikallisasiakasukkoa näkyi rynnistävän pöydästään ylös. Sen kummempaa hässäkkää kuitenkaan ei syntynyt, lieneekö väsynytjalkainen saksalaismies vain tilapäisesti suistunut pöydästään. Kaikki kuitenkin hyvin ja saimme jatkaa iltaruokailua. Taisi olla Jimmyllä kinkkua ja munaa, omaani en muista, Sen muistan, että hyvän appelsiinin söin lopuksi ja naapuripöydän ihminen tuijotti omaa omenaansa jostain syystä närkästyneen näköisenä. Vaikutti siltä, ettei hän jälkiruokavalintaa tehdesssään lainkaan tiennyt, mitä tilasi. Vaikutti harmistuneelta, ressukka.
Uni maistui kuitenkin, olihan askellettu yli 32 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti