Burgosista Hornillos del Caminoon 5.6.

Aamunkoitteessa sitten veri veti tielle. Vaikka kuinka alunperin olin itse kapinoinut sitä ajatusta vastaan, että ennen kukonlaulua pitäisi lähteä kulkemaan, siellä sitä kuitenkin joskus kuuden jälkeen kylää jo katseltiin. Aamiainen löytyi läheltä linnaa vai mikä katedraali se mahtoikaan olla. Toiveikkaana siinä tuore vaeltaja sitten ojenteli pyhiinvaelluspassiaan, jotta saisi päivän ensimmäisen leiman. Millään en meinannut tajuta, mitä baarin tyttö tarkoitti sanoessaan, että ei vielä saa leimaa. Ihmettelin, että onko näillä nyt sitten jonkinlainen kellonaikasysteemi siinä, moneltako niitä runtataan, mutta sitten älysin, että hänellä ei nyt vain vielä sattunut olemaan sellaista leimasinta, millä näitä passeja leimaillaan. Ei sitten, otetaan seuraavasta paikasta.

Tässä astuu untuvikkovaeltaja ensimmäisiä askeliaan.

Hienolta näytti Burgosin pytinki, mutta ei sitten sen tarkemmin lähdetty sitä tutkailemaan. Sen verran edellä kulkevia silmäiltiin, että jos olisi näyttänyt helpolta sisäänmenolta siltä suunnalta, missä nyt satuttiin olemaan, oltaisiin ehkä mekin lähdetty sen kaivatun leiman perässä sitten jonnekin harppomaan, mutta kun ei, niin ei. Eteenpäin siis!

Jo alkumatkasta eräs silminnähden umpirakastunut nuoripari joko ohitti meidät tai tai tuli toimestamme ohitetuksi useammankin kerran. He eivät olleet liian innokkaita uhraamaan huomiotaan muille kulkijoille, emmekä mekään sitten järin ahkerasti heille mitään buen caminoa tyrkyttäneet. He näyttivät jotenkin hauskasti epäsuhtaisilta (en tarkoita tällä pahaa), sellaisilta, jotka voisivat olla jonkun ihmissuhdemenestyselokuvan päähenkilöitä. Pitkänhuiskea tyttö ja lyhyt, kalju mies, joka ei osannut olla nojaamatta nenäänsä tyttöön. Koko päivän ajan he aina jostain putkahtelivat ja ensimmäisen majapaikan kadulla vielä illalla heistä näköhavainnon saimme, mutta noinkohan olivat sieltä koskaan osanneet eteenpäin lähteä. Tai ehkä olivat kulussa jo aamuyöllä ja siksi heistä erkanimme.

Matkalla oli kylä nimeltä Tardajos. Sieltä piti ottaa kuva.

Nämä olivat niitä maisemia, joiden vuoksi kannatti aloittaa matkansa sittenkin Leonia kauempaa. Mesetaksi tätä kai kutsutaan, luulen.

Jollakin oli varmaankin ruvennut kenkä hiertämään.

Olin siellä minäkin, jossain Rabe de las Calzadaksen lähellä. Ei satanut, vaikka siltä välillä uhkaavasti näyttikin.

Täytyy myöntää, että oli vallan mukava tunne viimein saavuttaa ensimmäinen määränpää - Hornillos del Camino. Toiveikkaana siinä sitten astelimme heti ensimmäisen eteen tulleen alberguen ovelle kyselemään majaa, mutta tyrmistykseksemme meille tarjottiin eioota. Mitä? Siis ei ole majaa? Mikä mahtoi olla tuossa paikassa niin erityistä, että sinne ei päässyt? Ensin ajattelin, että se ei ole vielä auki (ei tosin ollutkaan), mutta kyllä se tyyppi siinä vakuutteli, että ei ole tilaa. Siispä seuraavaan!

Siellä oli tilaa, tosin hintakin oli 9 €/punkka. Yksityinen. Hienoa oli kuitenkin saada paikka, ensimmäisen päivän saldoksi Sport Trackerin mukaan tuli kokonaiset 24,8 km. Aivan riittävästi minulle. Maistui siinä palautusjuoma majan edessä istuvalle. Kulkijaan luotettiin, itse sai majan kaapista juomansa hakea ja kolikot laatikkoon pudottaa. Kyllä pitäisi jonkun kukkahatttutädin tuollaisen leväperäisyyteen välittömästi puuttua.

Kylä ei suuren suuri ollut, mutta oli siellä seinä ja ovi, sekä kukkasia ja seinä.

Kyykistellessäni tätä kuvaa ottamaan (piti kyykistyä, etteivät aidan takana olleet jätteet ja romut olisi tuoneet todellisuutta rikkomaan idylliä) reissumme ensimmmäiset amerikkalaiset Mike ja Sharon tai Sherryl tai jotain muuta, kuitenkin Virginiasta, hymysivät minulle. Heihin jatkossa joitakin kertoja törmäilimme ja jossain vaiheessa yhdessä söimmekin.

Majan oleskelutilan kaapin päällä oli luultavasti Pyhä Jaakoppi, seuranaan yksinäinen mopomies.

Tarjolla oli reissumme ensimmäinen ja varmaankin osin siitä syystä parhaimmalta tuntunut yhteisöillallinen. Eivät ne ilmaisia olleet, yleensä 8 € -10 €, mutta mukavaa ja helppoahan se on, että saat sen ruuan tarvitsematta lähteä etsimään ruokapaikkaa erikseen ja miettimään, mitä listassa olevat jutut ehkä tarkoittavat. Tässä tapauksessa paellaa ja salaattia, jäkiruuaksi hedelmää, juomana vettä tai viiniä. Menin ottamaan kuvaa valmistuvasta ruuasta, jolloin majan isäntä komensi minut pannun viereen ja itse tarttui puhelimeeni. Tässä sitten HDR-punoitan auringonnähneine nenineni.

Parasta noissa yhteisillallisissa on kuitenkin se, että toisiaan tuntemattomat ihmiset istuvat saman pöydän ääressä ja puhuvat yhteisistä asioista, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä ole. Ruokaseurassa oli enimmäkseen ranskalaisia, kaksi espanjalaista ja yksi surullinen saksalaistyttö. Ranskalaisista ei mitään kyennyt ymmärtämään, espanjalaiset sentään yllättäen pari sanaa englantia osasivat ja heidän kanssaan tuli sanailtua mm. sellaista, että "mistä tämä musiikki on peräisin" (erittäin irlantilaista) ja he vastasivat, että "tuosta CD-soittimesta". Hiukan tarkensin kysymystäni ja minulle kerrottiin, että se on galicialaista musiikkia. Täytyy sanoa, että tykästyin!

Saksalaistytön surullisuus liittyi siihen, että hänen matkaseurueensa oli aiemmin päivällä hajonnut. Ymmärsimme, että hän joutui itse jostain syystä jättämään vaelluksen kesken ja lähtemään kotiin, mutta ehkä tilanne oli toisin päin, koska kuitenkin näimme hänet vielä pariin otteeseen matkalla. Toivottavasti kuitenkin kaikki on nyt hyvin, niin hänellä, kuin ystävilläänkin.