Oli illalla käyty paikalliskaupassa ostamassa aamupalaa valmiiksi, koska majan aamiainen oli meitä ajatellen tarjolla turhan myöhään. Mehut siinä juotiin ja minä olin viisaana halunnut myös jotain tanakampaa ja päädyin sitten sardiineihin. No joo, viisaamminkin olisin voinut valita. Ei sardiineissa mitään, hyviä olivat, mutta pakkoko oli ottaa sellaiset öljyyn haudatut? Sen öljyn saaminen pois käsistä pelkällä kylmällä vedellä ei ollut liian yksinkertaista. Tässä kuitenkin tuota herkkua nautin, suostui kuvaajakin yhden maistamaan.
Anna teki jo lähtöä tässä vaiheessa, täytti vesipulloaan tuosta ruokapöytänänikin toimineen pyykinpesualtaan hanasta. Vakuutti sen olevan juomavettä, hiukan hämmästynyt oli, kun moista edes pienesti epäilin. Varmistuipa sekin, että kyllä näitä paikallishanavesiä voi huoletta juoda. Matkan varrella monesti täytettiin juomapullot kyläteiden varsilla olevista hanoista, tosin yleensä sellaisista, jotka oli mainittu Jimmyn kännykän kartassa juomavedeksi. Jossain vaiheessa nähtiin joku kylän mies täyttämässä pulloaan sellaisenkin putken päästä, jonka kyltti kertoi, ettei tätä vettä ole tutkittu ja terveydelle hyväksi havaittu. Tuo mies kertoi, että kyltin sanoma on se, että vesi on lähdevettä, ei vesijohtovettä, loistavaa juomavettä kuitenkin. Niinhän tuo tuntui olevan, koska kaikista vesistä on taudeitta selvitty.
Boadilla del Caminossa oli auki albergue, josta kulkijat saivat sitten aamiaisen. Kahvia, mehua ja patonkia. Paikanpitäjä oli suht' nuori, rastatukkainen miekkonen, joka kuuli, kun huikkasimme goodmorningit pöydässään jo istuvalle ennestään tapaamallemme amerikkalaispariskunnalle. Tuosta pitkästä, kahden sanan mittaisesta lausahduksesta tuo kaveri päätteli, että Suomesta olemme. Kuulemma sen huomaa aksentista. Jahah.
Jossain vaiheessa aamiaiselle saapui myös kolmen nuoren vaeltajatyttösen seurue, jonka ilmaantuminen sai rastapojan vilpittömän estottomasti viheltelemään ja ilahtuneena pyörittelemään silmiään. Kivahan se, että näytti työstään tykkäävän. Me jätimme hänet toimenkuvaansa hoitamaan ja jatkoimme matkaa.
Ja matka näytti tältä. Tämä varmaankin Canal de Castillon varrelta.
Kastelusysteemejä näkyi vähän väliä. Näiden reunalla oli väsyneen matkaajan mukava istuskella.
Frómistassa vesi suorastaan virtasi. Tällä kohdalla vaellusreitti kääntyi pienelle kanavan yli johtavalle puusillalle. Huoleton kulkija olisi vallan hyvin saattanut harhautua ja jatkaa matkaansa väärää puolta kanavaa.
Ei jäänyt muille tienkäyttäjille epäselväksi se, millä asioilla tässä yleisen tien sivussa oikein kuljetaan.
Viimein se päivän päätepistekin eteen tuli. Villalcázar de la Sirga. Minua alkoi jo väsyttää ja suorastaan itku tirahti, kun majan respassa punahuulityttö ensin säikäytti kysymällä, onko meillä varaus ja sitten heti perään lohdutti, että ei hätää, kyllä tilaa löytyy siitä huolimatta. Maistui mummolle siinä vaiheessa vesi, suorastaan tutisutti. Päivälle oli kertynyt pituutta jo liki 31 km. Hiukan liikaa meikäläisen olemattomalle kunnolle kaksi peräkkäistä noin pitkää kävelypäivää.
Joka tapauksessa lähdimme hiukan kylää katsastamaan. Ainahan sitä hiukan jaksaa kävellä.
Haikara oli vieraillut haikaran kotona kyläkirkon katolla.
Jostain syystä olen viehättynyt näistä sortuneista ja muuten vain ränsistyneistä muureista, vaikka ne kertovatkin omaa karua kieltään jonkinlaisesta rappiosta.
Kylällä oli aika paljon väkeä liikkeellä, ihan busseilla olivat tulleet sinne. Ilmeisesti oli ollut joku Corpus Christi -juhla. Minunhan pitäisi noista jotain tietää, mutta en ole tähän perinteeseen sen suuremmin perehtynyt. Väkeä kuitenkin oli. Yritettiin siinä kulkiessamme löytää kauppaa, joiltakin muilta vaeltajilta kysyttiinkin. Heidän huolensa oli se, että yrittivät löytää "decent food". Siis mitä? Kaikki paikathan tuolla kunnollista ruokaa tarjosivat. Näille ei ilmeisesti sitten kelvannut mikään sellainen, mihin eivät olleet tottuneet, muuten en tuota lausahdusta osannut ymmärtää.
Paikalliset eivät puolestaan englantia ymmärtäneet, kunnes kohdalle sattui alun toisella kymmenellä oleva poika, joka olikin ensimmäinen paikallinen, joka uskalsi ja halusi vähäistä kielitaitoaan käyttää. Viittoili, selitti ja piirsi. Kauppa varmaankin oli siellä, missä hän sen sanoikin olevan, me vain emme löytäneet sitä.
Paikallis-Jaakoppikaan ei vaeltajan kanssa jutellessaan sen suuremmin asiaa meille avannut, vaikka kulkijan katse on kysyvä.
Kävimme sitten punahuulitytön baarissa omalla majallamme ilta-aterian nauttimassa. Aiemmin matkalla tapaamamme amerikkalaisetkin tulivat sinne syömään, kunhan ensin olivat käyneet ruokalistan katsomassa ja etsimässä muualta rouvaa enemmän miellyttävää evästä. Sellaista eivät kuitenkaan olleet kylältä löytäneet, joten palasivat tuonne ja liittyivät seuraamme.
Iltaa kohden ruusujen keskellä kuivumassa olleet pyykimmekin saavuttivat tavoitteensa.
Toinen vaelluspäivä sitten valkeni ja kulkija lähti matkaan nautittuaan kolmen euron kevyen aamiaisen - kahvia, paahtoleipää ja mehua. Pakattuja muffinsejakin oli tarjolla. Kävelysauvani meinasin majaan unohtaa ja muutaman hetken päästä palasin sitten niitä hakemaan. Onneksi ei vielä kovin kauaksi ehditty. Sauvat kuitenkin osoittautuivat matkan varrella minulle sangen tärkeiksi, en askeliani ja tasapainoani ilman niitä olisi juurikaan kyennyt ohjailemaan.
Matkan varrella oli torni. En tiedä, miksi sitä piti könytä kuvaamaan muka lähempää, mutta piti kuitenkin itsensä sinne mukaviereen hinata. Kuvasta ei kuitenkaan tullut yhtään sen tarkemmin asiaa kuvaava kuin tästä kanssakulkijan nappaamasta etäkuvastakaan. Ja jostain syystä sitten vielä palasin omia jälkiäni takaisin reitille huomatakseni, että edempänä olisi ollut huomattavasti helpompi ja loivempi polku. Seutu oli nimeltään Hontanas.
Kulkija kulkee.
Kulkijan rouva kulkee.
Mukana kulki myös Oikea Kulkija, jolle olisi haluttu löytää komea jättöpaikka. Tässä oli yksi tarjokas, Ruinas del Convento de San Antón jossain Castrojerizin lähellä, mutta sellaiseen pöpelikköön veivät naatit, että ei pahemmin innostanut lähteä heinikosta etsimään paikkaa, joka vihjekuvan perusteella ei voinut olla siellä päinkään. Koska pikasilmäys ympärille ei tuottanut toivottua tulosta, jatkoimme matkaa. Tämä kulkija jäi sitten myöhemmin toiseen kätköön.
Piti siellä kuitenkin hetki hengähtää. Tuo varsin hankalalta kuljetettavalta näyttänyt olkalaukku osoittautui sangen hyväksi valinnaksi. Ennen lähtöä sen vanhoista verhoista kokoon kursin ja älysin riittävän pitkän olkahihnan siihen laittaa. Hyvin ulottui rinkan lantiohihnan alapuolelle, ei painanut, eikä hakannut reiteen, vaikka moista rinnallakulkija useammankin kerran taisi epäillä. Tärkeimmät eli passi, puhelin ja rahat siinä koko ajan käden ulottuvilla kulkivat. Sellainen vedenpitävä erillispussukka siellä sisällä oli ja pahimmalla sateella hienosti verhosin tuon muun osan S-Marketin tyylikkääseen muovipussiin. No, kastuihan siinä tuo olkahihna silloin, mutta mitäpä siitä.
Arvelen, että tässä ollaan lähestymässä Castrojerizia. Jostain syystä kameran paikkamerkintä ei ole ollut tämän ja muutaman muun kuvan kohdalla päällä, mutta kunnes toisin joku todistaa, tämä on sieltä, mistä sanon sen olevan.
Melko moni kulkija näytti jäävän majailemaan Castrojeriziin. Me päätimme jatkaa vielä matkaa, koska opaskirjasen mukaan muuten aamun alkajaisiksi näytti jäävän ikävänoloinen nousu. Tuossa vaiheessa ei vielä oikein ollut sisäistetty sitä, että nousut ovat helpompia nimenomaan aamun alkajaisiksi, eivätkä tuossa iltapäivän lämmössä pitkän taipaleen päätteeksi. Tuonne kuitenkin piti tähdätä.
Tässä hiukan edellistä huolestuneempi kulkija.
Sieltä nousimme, väsyneinä, mutta onnellisina viimein mäen selättäneenä. Kukkula saattoi olla nimeltään Alto de Mostelares. Muutama pyöräilijä sitkeästi polki mäessä ohitsemme. Kun sitten ylhäällä appelsiinia syötiin, pari heistä tuli jo takaisinkin päin ja heiltä kyseltiin, jotta ihanko huvin vuoksi ja urheilun kannalta tätä mäkeä edestakaisn kuljette. Eivät kuulemma. Tulivat vain odottamaan, että joukkion kolmaskin saisi pyöränsä lykittyä mäen ylös. Oli hiukan uupunut tuo puuttuva kolmas kaveri viimein mäen päälle tullessaan.
Alaskin piti sitten yrittää. Ne alamäet ovat mun polvilleni monin verroin vaikeampia kuin ylämäet ja olivat ihan kiusallaan varmaankin tehneet laskusta sitten jyrkemmän kuin noususta. Ei onneksi ihan yhtä pitkää kuitenkaan.
Viimein päivän päätepiste oli käsillä: Itero de la Vega. Majoituimme paikkaan, jossa sai valita petit ihan itse. Meidän lisäksemme tuonne suureen saliin oli tuossa vaiheessa majoittunut vain yksi saksalaismies, joka oli kävellyt paikalle Saksasta saakka. Hiukanhan tuo ontuvalta näytti, eivät ehkä kengät ja jalat olleet parhaimpia kavereita tuossa vaiheessa.
Viereisessä neljän hengen huoneessa majoittui Anna, espanjalainen, yksin kulkeva nainen. Hän ei puhunut yllättäen muuta kuin espanjaa, mutta kovasti keskustelimme monesta asiasta. Annalla oli jaloissaan rakkoja, mutta hän oli pujotellut niihin kaikkiin somasti punaiset ompelulangat, jotta nesteet pääsisivät esteettä valumaan ulos. Espanjan ääntämyksestä hän myös opasti. Olimme ilmeisesti Palencian alueella. Ääntyy suunnilleen Palenthia. Valencia sen sijaan ääntyy Balenthia. Mitä varten se on pitänyt tehdä noin hankalaksi?
Jossain vaiheessa saimme vielä yhden majoittujan seuraksemme, täti jostain, mistä lienee, mutta englantia puhui ihan asiakseen. Hän ei kuitenkaan ollut kovin pitkäaikainen seuralainen. Hän ilmestyi litimärässä mekossaan pihalle, käsissään litimärkiä vaatteita. Kesken suihkun suihku oli livennyt pidikkeestään (minulle oli käynyt toisessa vessassa samoin, tosin ilman sen kummempia seuraamuksia) ja suihkuttanut suihkuseinän yli suoraan pöydällä olleille vaatteille ja samantien myös suoraan pistorasiaan pimentäen yksin tein koko makuusalin. Hain paikalle paikan isännän, jolle sain perille ainoastaan sanan "problema" , mutta hän ymmärsi kyllä oitis, mistä on kyse, kun koko vessa lainehtii, eikä valoa ole missään. Huolestuneena hän heti julisti salin molemmat vessat käyttökieltoon ja vaarallisiksi ja halusi vain tietää, onko "persona ok". Persona oli ok, mutta varsin ymmärrettävistä syistä täti säikähti melkoisesti ja halusi pikimmiten vaihtaa majapaikkaa. Isäntä oli suostunut antamaan hänelle noin puolet majan hinnasta takaisin. Hän lähti. Kertoi, että oli kolme vuotta aiemmin joutunut kokemaan asuntovaunussa sähköpalon, eikä ota enää riskiä tässä paikassa. Seuraavana päivänä hänet matkalla tapasimme, kunnossa ja tyyni vaikutti jälleen olevan.
Meitä vähän huoletti se, että yön vessakäynnit pitäisi kuulemma käydä hoitamassa viereisen neljän hengen kämpän vessassa. Eivät varmaankaan tykkäisi moisesta sen asukkaat. Onneksi isäntä kuitenkin näytti illan kuluessa taitonsa ja näppärästi kävi kuivailemassa vessan, irrottelemassa pistorasioita ja vaihtamassa sulakkeita. Kaikki jälleen toimi. Oli varmaankin tämä isäntä-baarinpitäjä samalla valtuutettu sähköalan ammattilainen.
Iltaruoan aikana baarin puolelta kuului yht'äkkiä jotain epätavallista kolinaa ja parin paikallisasiakasukkoa näkyi rynnistävän pöydästään ylös. Sen kummempaa hässäkkää kuitenkaan ei syntynyt, lieneekö väsynytjalkainen saksalaismies vain tilapäisesti suistunut pöydästään. Kaikki kuitenkin hyvin ja saimme jatkaa iltaruokailua. Taisi olla Jimmyllä kinkkua ja munaa, omaani en muista, Sen muistan, että hyvän appelsiinin söin lopuksi ja naapuripöydän ihminen tuijotti omaa omenaansa jostain syystä närkästyneen näköisenä. Vaikutti siltä, ettei hän jälkiruokavalintaa tehdesssään lainkaan tiennyt, mitä tilasi. Vaikutti harmistuneelta, ressukka.
Uni maistui kuitenkin, olihan askellettu yli 32 km.
Aamunkoitteessa sitten veri veti tielle. Vaikka kuinka alunperin olin itse kapinoinut sitä ajatusta vastaan, että ennen kukonlaulua pitäisi lähteä kulkemaan, siellä sitä kuitenkin joskus kuuden jälkeen kylää jo katseltiin. Aamiainen löytyi läheltä linnaa vai mikä katedraali se mahtoikaan olla. Toiveikkaana siinä tuore vaeltaja sitten ojenteli pyhiinvaelluspassiaan, jotta saisi päivän ensimmäisen leiman. Millään en meinannut tajuta, mitä baarin tyttö tarkoitti sanoessaan, että ei vielä saa leimaa. Ihmettelin, että onko näillä nyt sitten jonkinlainen kellonaikasysteemi siinä, moneltako niitä runtataan, mutta sitten älysin, että hänellä ei nyt vain vielä sattunut olemaan sellaista leimasinta, millä näitä passeja leimaillaan. Ei sitten, otetaan seuraavasta paikasta.
Tässä astuu untuvikkovaeltaja ensimmäisiä askeliaan.
Hienolta näytti Burgosin pytinki, mutta ei sitten sen tarkemmin lähdetty sitä tutkailemaan. Sen verran edellä kulkevia silmäiltiin, että jos olisi näyttänyt helpolta sisäänmenolta siltä suunnalta, missä nyt satuttiin olemaan, oltaisiin ehkä mekin lähdetty sen kaivatun leiman perässä sitten jonnekin harppomaan, mutta kun ei, niin ei. Eteenpäin siis!
Jo alkumatkasta eräs silminnähden umpirakastunut nuoripari joko ohitti meidät tai tai tuli toimestamme ohitetuksi useammankin kerran. He eivät olleet liian innokkaita uhraamaan huomiotaan muille kulkijoille, emmekä mekään sitten järin ahkerasti heille mitään buen caminoa tyrkyttäneet. He näyttivät jotenkin hauskasti epäsuhtaisilta (en tarkoita tällä pahaa), sellaisilta, jotka voisivat olla jonkun ihmissuhdemenestyselokuvan päähenkilöitä. Pitkänhuiskea tyttö ja lyhyt, kalju mies, joka ei osannut olla nojaamatta nenäänsä tyttöön. Koko päivän ajan he aina jostain putkahtelivat ja ensimmäisen majapaikan kadulla vielä illalla heistä näköhavainnon saimme, mutta noinkohan olivat sieltä koskaan osanneet eteenpäin lähteä. Tai ehkä olivat kulussa jo aamuyöllä ja siksi heistä erkanimme.
Matkalla oli kylä nimeltä Tardajos. Sieltä piti ottaa kuva.
Nämä olivat niitä maisemia, joiden vuoksi kannatti aloittaa matkansa sittenkin Leonia kauempaa. Mesetaksi tätä kai kutsutaan, luulen.
Jollakin oli varmaankin ruvennut kenkä hiertämään.
Olin siellä minäkin, jossain Rabe de las Calzadaksen lähellä. Ei satanut, vaikka siltä välillä uhkaavasti näyttikin.
Täytyy myöntää, että oli vallan mukava tunne viimein saavuttaa ensimmäinen määränpää - Hornillos del Camino. Toiveikkaana siinä sitten astelimme heti ensimmäisen eteen tulleen alberguen ovelle kyselemään majaa, mutta tyrmistykseksemme meille tarjottiin eioota. Mitä? Siis ei ole majaa? Mikä mahtoi olla tuossa paikassa niin erityistä, että sinne ei päässyt? Ensin ajattelin, että se ei ole vielä auki (ei tosin ollutkaan), mutta kyllä se tyyppi siinä vakuutteli, että ei ole tilaa. Siispä seuraavaan!
Siellä oli tilaa, tosin hintakin oli 9 €/punkka. Yksityinen. Hienoa oli kuitenkin saada paikka, ensimmäisen päivän saldoksi Sport Trackerin mukaan tuli kokonaiset 24,8 km. Aivan riittävästi minulle. Maistui siinä palautusjuoma majan edessä istuvalle. Kulkijaan luotettiin, itse sai majan kaapista juomansa hakea ja kolikot laatikkoon pudottaa. Kyllä pitäisi jonkun kukkahatttutädin tuollaisen leväperäisyyteen välittömästi puuttua.
Kylä ei suuren suuri ollut, mutta oli siellä seinä ja ovi, sekä kukkasia ja seinä.
Kyykistellessäni tätä kuvaa ottamaan (piti kyykistyä, etteivät aidan takana olleet jätteet ja romut olisi tuoneet todellisuutta rikkomaan idylliä) reissumme ensimmmäiset amerikkalaiset Mike ja Sharon tai Sherryl tai jotain muuta, kuitenkin Virginiasta, hymysivät minulle. Heihin jatkossa joitakin kertoja törmäilimme ja jossain vaiheessa yhdessä söimmekin.
Majan oleskelutilan kaapin päällä oli luultavasti Pyhä Jaakoppi, seuranaan yksinäinen mopomies.
Tarjolla oli reissumme ensimmäinen ja varmaankin osin siitä syystä parhaimmalta tuntunut yhteisöillallinen. Eivät ne ilmaisia olleet, yleensä 8 € -10 €, mutta mukavaa ja helppoahan se on, että saat sen ruuan tarvitsematta lähteä etsimään ruokapaikkaa erikseen ja miettimään, mitä listassa olevat jutut ehkä tarkoittavat. Tässä tapauksessa paellaa ja salaattia, jäkiruuaksi hedelmää, juomana vettä tai viiniä. Menin ottamaan kuvaa valmistuvasta ruuasta, jolloin majan isäntä komensi minut pannun viereen ja itse tarttui puhelimeeni. Tässä sitten HDR-punoitan auringonnähneine nenineni.
Parasta noissa yhteisillallisissa on kuitenkin se, että toisiaan tuntemattomat ihmiset istuvat saman pöydän ääressä ja puhuvat yhteisistä asioista, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä ole. Ruokaseurassa oli enimmäkseen ranskalaisia, kaksi espanjalaista ja yksi surullinen saksalaistyttö. Ranskalaisista ei mitään kyennyt ymmärtämään, espanjalaiset sentään yllättäen pari sanaa englantia osasivat ja heidän kanssaan tuli sanailtua mm. sellaista, että "mistä tämä musiikki on peräisin" (erittäin irlantilaista) ja he vastasivat, että "tuosta CD-soittimesta". Hiukan tarkensin kysymystäni ja minulle kerrottiin, että se on galicialaista musiikkia. Täytyy sanoa, että tykästyin!
Saksalaistytön surullisuus liittyi siihen, että hänen matkaseurueensa oli aiemmin päivällä hajonnut. Ymmärsimme, että hän joutui itse jostain syystä jättämään vaelluksen kesken ja lähtemään kotiin, mutta ehkä tilanne oli toisin päin, koska kuitenkin näimme hänet vielä pariin otteeseen matkalla. Toivottavasti kuitenkin kaikki on nyt hyvin, niin hänellä, kuin ystävilläänkin.
Yritänpä nyt koota caminon vaiheita edes jonkinlaiseen järjestykseen näin jälkikäteen. Täytyy myöntää, että oikeasti harmittaa, etten onnistunut "ajantasaisesti" tätä hommaa hoitamaan. Ei yksinkertaisesti riittänyt voimat tekniikan kanssa tappelemiseen matkan varrella, mutta nyt kotikoneelta ehkä paremmalla menestyksellä jotain voisin saada aikaan. Suurin osahan tietty on jo naamakirjassa julistettu, mutta väliäkö tuolla. Ja on teitä naamakirjattomiakin, joille kovin suureen ääneen julistin, että blogista sitten voi seurata, mitä meille tapahtuu. Nyt yritän. Kesäkuun 3. päivän illasta alkaen siis...
Kummasti sitä päästiin Barcelonassa lentokentältä hotellille, vaikka meinasi pieniä ongelmia ensin tuottaakin. Ensin ilmaisbussilla terminaalilta siihen kylää lähinnä olevan terminaalin eteen. Ihan hyvä, ettei lähdetty kävelemään sitä matkaa, sen verran pitkä näytti sitten olevan. Kävellen kuitenkin haluttiin hotellille, eikä millään maksullisilla, koska kävelemään oltiin tultu.
Jonkin aikaa siinä kentän ulkopuolella ihmeteltiin ja karttaa katsottiin. Ei näyttänyt mitään turhan selkeää reittiä olevan kentältä pois - ilmeisesti ihmiset eivät lentokentiltä yleensä kävele minnekään. Sitten iski epäilys, että mitäs, jos se majapaikka sulkeekin ovensa, ennen kuin ollaan perillä? Taksi ehkä sittenkin, siispä takaisin....Sanottiin kuskille osoite, kuulemma vähintään 20-25 euroa tuolle 3 km:n matkalle - ei tasan tarkkaan makseta! Siispä sisälle terminaaliin tarkistamaan, olisiko siellä ilmainen netti ja olihan siellä. Varmistettin, että on auki 24h tuo maja. Taksikuskilta sitten ohjeita sopivasta kulkureitistä kyselemään, koska ei mitenkään päin näyttänyt kovin selkeältä kävellen poistuminen tuolta. Olisi ehkä pitänyt tajuta, että taksikuski harvemmin itse on kävellyt kentältä minnekään, joten hän neuvoi sen reitin, mitä ajaisi. Ja väsynyt turisti uskoi, ajattelematta itse. Kerrankos sitä puoli yhdentoista aikaan illalla rinkka selässä seikkailee barcelonalaisen autobanan rampeilla ja loikkii kaiteiden ja haisevien ojien yli. Tuntee sitä itsensä vähemmälläkin tyhmäksi, mutta viimein perille kuitenkin päästiin ja yö sujui.
Aamulla askelta kohti juna-asemaa. Yksi kätkö piti matkalla hakea. Siinä lähellä kulkija oli vielä reipas ja polki pätkän.
Liian vähän ihminen matkustaa, kun ensin piti kysellä, miten ostetaan lippu Barcelona-Santsille (no siinä automaatisssa luki jotain muuta), sitten meitä opastettiin, miten päin se lippu siihen koneeseen laitetaan, että eteenpäin pääsee (no joo, aina itse räkytän tuolle siipalle, että niissä parkkitalolipuissa ja muissa on nuoli, joka kertoo asian...) Sitten piti varmistaa, että tältäkö laiturilta (ei lukenut siinä mitään!)... Päästin kuitenkin sinne, minne haluttiin.Aikaa oli, eikä vielä kilometrejä hartioita painamassa, joten yhdessä puistossa käytiin ihastelemassa ihan vekkulisti leikkipuiston viereen piilotettua kätköä. Aikansa siinä meni, ennen kuin kätkön paikka hoksattiin. Nopeastihan sen siitä piilostaan ulos sai, mutta sitten pitikin väijyä, että saataisiin takaisinkin. Muutama mummo nimittäin kerääntyi juuri sillä hetekllä läheiselle penkille toisiaan tapaamaan ja harjoittamaan keskenään jonkinalista vuorovetoista puistoaamujumppaa. Piti tekeytyä olemaan äärimmäisen kiinnostunut erilaista puiston puista ja puskista.
Toinen tuolla suunnalla havittelemamme kätkö oli hivenen liian vilkkaalla paikalla, että sitä olisimme vakavasti voineet edes yrittää etsiä. Siispä ruokapaikan kautta asemalle junaa odottamaan.
Rinkat läpivalaistiin ennen laiturille pääsyä ja liput tarkistettiin siinä samassa rytäkässä. Konnari ei ollut niistä enää kiinnostunut missään vaiheessa.
Hienoja ovat espanjalaiset junat. No, kaipa niitä toisenkinlaisia löytyy, mutta ainakin nämä pitkänmatkanvekottimet olivat vallan viihtyisiä. Ravintolavaunukin löytyi, tässä tarjontaa hintoineen. Vähän kuin VR?
Välillä hankkiuduin toiselle puolelle käytävää tiirailemaan tarkemmin ikkunasta. Samalla siippa perehtyi Renfen informatiiviseen tarjontaan.
Auliisti jakelivat kaikille matkustajille myös nappikuulokkeet siltä varalta, että tarjolla oleva elokuva olisi kiinnostanut. Ei tullut noita kokeiltua, eikä niistä sinänsä suurempaa iloa olisi ehkä ollutkaan, koska dubbaavat kaiken espanjaksi. Siinä varmaan suurin syy kansan - nuoremmankin väen - liki täydelliseen englannin kielen osaamattomuuteen.
Tässä niitä ikkunanäkymiä.
Junassa oli pari tätiä, jotka kävelysauvoista päätellen olivat matkalla vaeltamaan. He olivat ensihavaintomme niistä ihmisistä, jotka vaelsivat kantaen mukanaan vain päiväreppua. Ainakin niin päättelilmme, koska molemmilla oli mukanaan matkalaukut. Sellaisen kantaminen tai vetäminen perässään ei liene kovin järjellistä.
Burgosista ei menoillalta ole muita kuvia, kuin tämä unikko. Armas siippani tosin kuuli minun puhuvan puliukosta, kun henkäisin kukkasen nimen ääneen ja kumarruin sitä kuvaamaan.
Olimme varanneet ensimmäisen illan majan jo etukäteen ihan siksi, että voi jotenkin rauhassa lähteä tutustumaan tuohon pyhiinvaelluksen hämärään maailmaan omine käytänteineen. Löysimme oikean paikan kohtalaisen helposti, mutta pari ajatusta vaati, ennen kuin meillä oli avain kourassa, puhumattakaan siitä, että olimme päässeet huoneeseen saakka. Avain (tai pikeminkin avaimet) haettiin kerrostalon sisäpihan puolelta, aukion laidalta olevasta baarista. Niillä sitten yritimme päästä majapaikan alaovesta sisään, onnistumatta. Siihen sitten pyyhälsi jostain vallan kiireinen mies, joka kuitenkin katsoi parhaimmaksi auttaa poloturistia ja opasti meidät sisälle. Yksillä avaimilla yksi ovi, toisilla toinen ja kolmansilla sitten kolmas. Voi olla, että ilman apuaan etsisimme vieläkin oikeaa reittiä huoneeseen. Joka tapauksessa olimme perillä kaupungissa, josta seuraavana aaumuna lähtisimme kohti määränpäätä.
