Hornillos del Caminosta Itero de la Vegaan 6.6.

Toinen vaelluspäivä sitten valkeni ja kulkija lähti matkaan nautittuaan kolmen euron kevyen aamiaisen - kahvia, paahtoleipää ja mehua. Pakattuja muffinsejakin oli tarjolla. Kävelysauvani meinasin majaan unohtaa ja muutaman hetken päästä palasin sitten niitä hakemaan. Onneksi ei vielä kovin kauaksi ehditty. Sauvat kuitenkin osoittautuivat matkan varrella minulle sangen tärkeiksi, en askeliani ja tasapainoani ilman niitä olisi juurikaan kyennyt ohjailemaan.

Matkan varrella oli torni. En tiedä, miksi sitä piti könytä kuvaamaan muka lähempää, mutta piti kuitenkin itsensä sinne mukaviereen hinata. Kuvasta ei kuitenkaan tullut yhtään sen tarkemmin asiaa kuvaava kuin tästä kanssakulkijan nappaamasta etäkuvastakaan. Ja jostain syystä sitten vielä palasin omia jälkiäni takaisin reitille huomatakseni, että edempänä olisi ollut huomattavasti helpompi ja loivempi polku. Seutu oli nimeltään Hontanas.

Kulkija kulkee.

Kulkijan rouva kulkee.

Mukana kulki myös Oikea Kulkija, jolle olisi haluttu löytää komea jättöpaikka. Tässä oli yksi tarjokas, Ruinas del Convento de San Antón jossain Castrojerizin lähellä, mutta sellaiseen pöpelikköön veivät naatit, että ei pahemmin innostanut lähteä heinikosta etsimään paikkaa, joka vihjekuvan perusteella ei voinut olla siellä päinkään. Koska pikasilmäys ympärille ei tuottanut toivottua tulosta, jatkoimme matkaa. Tämä kulkija jäi sitten myöhemmin toiseen kätköön.

Piti siellä kuitenkin hetki hengähtää. Tuo varsin hankalalta kuljetettavalta näyttänyt olkalaukku osoittautui sangen hyväksi valinnaksi. Ennen lähtöä sen vanhoista verhoista kokoon kursin ja älysin riittävän pitkän olkahihnan siihen laittaa. Hyvin ulottui rinkan lantiohihnan alapuolelle, ei painanut, eikä hakannut reiteen, vaikka moista rinnallakulkija useammankin kerran taisi epäillä. Tärkeimmät eli passi, puhelin ja rahat siinä koko ajan käden ulottuvilla kulkivat. Sellainen vedenpitävä erillispussukka siellä sisällä oli ja pahimmalla sateella hienosti verhosin tuon muun osan S-Marketin tyylikkääseen muovipussiin. No, kastuihan siinä tuo olkahihna silloin, mutta mitäpä siitä.

Arvelen, että tässä ollaan lähestymässä Castrojerizia. Jostain syystä kameran paikkamerkintä ei ole ollut tämän ja muutaman muun kuvan kohdalla päällä, mutta kunnes toisin joku todistaa, tämä on sieltä, mistä sanon sen olevan.

Melko moni kulkija näytti jäävän majailemaan Castrojeriziin. Me päätimme jatkaa vielä matkaa, koska opaskirjasen mukaan muuten aamun alkajaisiksi näytti jäävän ikävänoloinen nousu. Tuossa vaiheessa ei vielä oikein ollut sisäistetty sitä, että nousut ovat helpompia nimenomaan aamun alkajaisiksi, eivätkä tuossa iltapäivän lämmössä pitkän taipaleen päätteeksi. Tuonne kuitenkin piti tähdätä.

 Tässä hiukan edellistä huolestuneempi kulkija.

Sieltä nousimme, väsyneinä, mutta onnellisina viimein mäen selättäneenä. Kukkula saattoi olla nimeltään Alto de Mostelares. Muutama pyöräilijä sitkeästi polki mäessä ohitsemme. Kun sitten ylhäällä appelsiinia syötiin, pari heistä tuli jo takaisinkin päin ja heiltä kyseltiin, jotta ihanko huvin vuoksi ja urheilun kannalta tätä mäkeä edestakaisn kuljette. Eivät kuulemma. Tulivat vain odottamaan, että joukkion kolmaskin saisi pyöränsä lykittyä mäen ylös. Oli hiukan uupunut tuo puuttuva kolmas kaveri viimein mäen päälle tullessaan.

Alaskin piti sitten yrittää. Ne alamäet ovat mun polvilleni monin verroin vaikeampia kuin ylämäet ja olivat ihan kiusallaan varmaankin tehneet laskusta sitten jyrkemmän kuin noususta. Ei onneksi ihan yhtä pitkää kuitenkaan.

Viimein päivän päätepiste oli käsillä: Itero de la Vega. Majoituimme paikkaan, jossa sai valita petit ihan itse. Meidän lisäksemme tuonne suureen saliin oli tuossa vaiheessa majoittunut vain yksi saksalaismies, joka oli kävellyt paikalle Saksasta saakka. Hiukanhan tuo ontuvalta näytti, eivät ehkä kengät ja jalat olleet parhaimpia kavereita tuossa vaiheessa.

Viereisessä neljän hengen huoneessa majoittui Anna, espanjalainen, yksin kulkeva nainen. Hän ei puhunut yllättäen muuta kuin espanjaa, mutta kovasti keskustelimme monesta asiasta. Annalla oli jaloissaan rakkoja, mutta hän oli pujotellut niihin kaikkiin somasti punaiset ompelulangat, jotta nesteet pääsisivät esteettä valumaan ulos. Espanjan ääntämyksestä hän myös opasti. Olimme ilmeisesti Palencian alueella. Ääntyy suunnilleen Palenthia. Valencia sen sijaan ääntyy Balenthia. Mitä varten se on pitänyt tehdä noin hankalaksi?

Jossain vaiheessa saimme vielä yhden majoittujan seuraksemme, täti jostain, mistä lienee, mutta englantia puhui ihan asiakseen. Hän ei kuitenkaan ollut kovin pitkäaikainen seuralainen. Hän ilmestyi litimärässä mekossaan pihalle, käsissään litimärkiä vaatteita. Kesken suihkun suihku oli livennyt pidikkeestään (minulle oli käynyt toisessa vessassa samoin, tosin ilman sen kummempia seuraamuksia) ja suihkuttanut suihkuseinän yli suoraan pöydällä olleille vaatteille ja samantien myös suoraan pistorasiaan pimentäen yksin tein koko makuusalin. Hain paikalle paikan isännän, jolle sain perille ainoastaan sanan "problema" , mutta hän ymmärsi kyllä oitis, mistä on kyse, kun koko vessa lainehtii, eikä valoa ole missään. Huolestuneena hän heti julisti salin molemmat vessat käyttökieltoon ja vaarallisiksi ja halusi vain tietää, onko "persona ok". Persona oli ok, mutta varsin ymmärrettävistä syistä täti säikähti melkoisesti ja halusi pikimmiten vaihtaa majapaikkaa. Isäntä oli suostunut antamaan hänelle noin puolet majan hinnasta takaisin. Hän lähti. Kertoi, että oli kolme vuotta aiemmin joutunut kokemaan asuntovaunussa sähköpalon, eikä ota enää riskiä tässä paikassa. Seuraavana päivänä hänet matkalla tapasimme, kunnossa ja tyyni vaikutti jälleen olevan.

Meitä vähän huoletti se, että yön vessakäynnit pitäisi kuulemma käydä hoitamassa viereisen neljän hengen kämpän vessassa. Eivät varmaankaan tykkäisi moisesta sen asukkaat. Onneksi isäntä kuitenkin näytti illan kuluessa taitonsa ja näppärästi kävi kuivailemassa vessan, irrottelemassa pistorasioita ja vaihtamassa sulakkeita. Kaikki jälleen toimi. Oli varmaankin tämä isäntä-baarinpitäjä samalla valtuutettu sähköalan ammattilainen.

Iltaruoan aikana baarin puolelta kuului yht'äkkiä jotain epätavallista kolinaa ja parin paikallisasiakasukkoa näkyi rynnistävän pöydästään ylös. Sen kummempaa hässäkkää kuitenkaan ei syntynyt, lieneekö väsynytjalkainen saksalaismies vain tilapäisesti suistunut pöydästään. Kaikki kuitenkin hyvin ja saimme jatkaa iltaruokailua. Taisi olla Jimmyllä kinkkua ja munaa, omaani en muista, Sen muistan, että hyvän appelsiinin söin lopuksi ja naapuripöydän ihminen tuijotti omaa omenaansa jostain syystä närkästyneen näköisenä. Vaikutti siltä, ettei hän jälkiruokavalintaa tehdesssään lainkaan tiennyt, mitä tilasi. Vaikutti harmistuneelta, ressukka.

Uni maistui kuitenkin, olihan askellettu yli 32 km. 

Burgosista Hornillos del Caminoon 5.6.

Aamunkoitteessa sitten veri veti tielle. Vaikka kuinka alunperin olin itse kapinoinut sitä ajatusta vastaan, että ennen kukonlaulua pitäisi lähteä kulkemaan, siellä sitä kuitenkin joskus kuuden jälkeen kylää jo katseltiin. Aamiainen löytyi läheltä linnaa vai mikä katedraali se mahtoikaan olla. Toiveikkaana siinä tuore vaeltaja sitten ojenteli pyhiinvaelluspassiaan, jotta saisi päivän ensimmäisen leiman. Millään en meinannut tajuta, mitä baarin tyttö tarkoitti sanoessaan, että ei vielä saa leimaa. Ihmettelin, että onko näillä nyt sitten jonkinlainen kellonaikasysteemi siinä, moneltako niitä runtataan, mutta sitten älysin, että hänellä ei nyt vain vielä sattunut olemaan sellaista leimasinta, millä näitä passeja leimaillaan. Ei sitten, otetaan seuraavasta paikasta.

Tässä astuu untuvikkovaeltaja ensimmäisiä askeliaan.

Hienolta näytti Burgosin pytinki, mutta ei sitten sen tarkemmin lähdetty sitä tutkailemaan. Sen verran edellä kulkevia silmäiltiin, että jos olisi näyttänyt helpolta sisäänmenolta siltä suunnalta, missä nyt satuttiin olemaan, oltaisiin ehkä mekin lähdetty sen kaivatun leiman perässä sitten jonnekin harppomaan, mutta kun ei, niin ei. Eteenpäin siis!

Jo alkumatkasta eräs silminnähden umpirakastunut nuoripari joko ohitti meidät tai tai tuli toimestamme ohitetuksi useammankin kerran. He eivät olleet liian innokkaita uhraamaan huomiotaan muille kulkijoille, emmekä mekään sitten järin ahkerasti heille mitään buen caminoa tyrkyttäneet. He näyttivät jotenkin hauskasti epäsuhtaisilta (en tarkoita tällä pahaa), sellaisilta, jotka voisivat olla jonkun ihmissuhdemenestyselokuvan päähenkilöitä. Pitkänhuiskea tyttö ja lyhyt, kalju mies, joka ei osannut olla nojaamatta nenäänsä tyttöön. Koko päivän ajan he aina jostain putkahtelivat ja ensimmäisen majapaikan kadulla vielä illalla heistä näköhavainnon saimme, mutta noinkohan olivat sieltä koskaan osanneet eteenpäin lähteä. Tai ehkä olivat kulussa jo aamuyöllä ja siksi heistä erkanimme.

Matkalla oli kylä nimeltä Tardajos. Sieltä piti ottaa kuva.

Nämä olivat niitä maisemia, joiden vuoksi kannatti aloittaa matkansa sittenkin Leonia kauempaa. Mesetaksi tätä kai kutsutaan, luulen.

Jollakin oli varmaankin ruvennut kenkä hiertämään.

Olin siellä minäkin, jossain Rabe de las Calzadaksen lähellä. Ei satanut, vaikka siltä välillä uhkaavasti näyttikin.

Täytyy myöntää, että oli vallan mukava tunne viimein saavuttaa ensimmäinen määränpää - Hornillos del Camino. Toiveikkaana siinä sitten astelimme heti ensimmäisen eteen tulleen alberguen ovelle kyselemään majaa, mutta tyrmistykseksemme meille tarjottiin eioota. Mitä? Siis ei ole majaa? Mikä mahtoi olla tuossa paikassa niin erityistä, että sinne ei päässyt? Ensin ajattelin, että se ei ole vielä auki (ei tosin ollutkaan), mutta kyllä se tyyppi siinä vakuutteli, että ei ole tilaa. Siispä seuraavaan!

Siellä oli tilaa, tosin hintakin oli 9 €/punkka. Yksityinen. Hienoa oli kuitenkin saada paikka, ensimmäisen päivän saldoksi Sport Trackerin mukaan tuli kokonaiset 24,8 km. Aivan riittävästi minulle. Maistui siinä palautusjuoma majan edessä istuvalle. Kulkijaan luotettiin, itse sai majan kaapista juomansa hakea ja kolikot laatikkoon pudottaa. Kyllä pitäisi jonkun kukkahatttutädin tuollaisen leväperäisyyteen välittömästi puuttua.

Kylä ei suuren suuri ollut, mutta oli siellä seinä ja ovi, sekä kukkasia ja seinä.

Kyykistellessäni tätä kuvaa ottamaan (piti kyykistyä, etteivät aidan takana olleet jätteet ja romut olisi tuoneet todellisuutta rikkomaan idylliä) reissumme ensimmmäiset amerikkalaiset Mike ja Sharon tai Sherryl tai jotain muuta, kuitenkin Virginiasta, hymysivät minulle. Heihin jatkossa joitakin kertoja törmäilimme ja jossain vaiheessa yhdessä söimmekin.

Majan oleskelutilan kaapin päällä oli luultavasti Pyhä Jaakoppi, seuranaan yksinäinen mopomies.

Tarjolla oli reissumme ensimmäinen ja varmaankin osin siitä syystä parhaimmalta tuntunut yhteisöillallinen. Eivät ne ilmaisia olleet, yleensä 8 € -10 €, mutta mukavaa ja helppoahan se on, että saat sen ruuan tarvitsematta lähteä etsimään ruokapaikkaa erikseen ja miettimään, mitä listassa olevat jutut ehkä tarkoittavat. Tässä tapauksessa paellaa ja salaattia, jäkiruuaksi hedelmää, juomana vettä tai viiniä. Menin ottamaan kuvaa valmistuvasta ruuasta, jolloin majan isäntä komensi minut pannun viereen ja itse tarttui puhelimeeni. Tässä sitten HDR-punoitan auringonnähneine nenineni.

Parasta noissa yhteisillallisissa on kuitenkin se, että toisiaan tuntemattomat ihmiset istuvat saman pöydän ääressä ja puhuvat yhteisistä asioista, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä ole. Ruokaseurassa oli enimmäkseen ranskalaisia, kaksi espanjalaista ja yksi surullinen saksalaistyttö. Ranskalaisista ei mitään kyennyt ymmärtämään, espanjalaiset sentään yllättäen pari sanaa englantia osasivat ja heidän kanssaan tuli sanailtua mm. sellaista, että "mistä tämä musiikki on peräisin" (erittäin irlantilaista) ja he vastasivat, että "tuosta CD-soittimesta". Hiukan tarkensin kysymystäni ja minulle kerrottiin, että se on galicialaista musiikkia. Täytyy sanoa, että tykästyin!

Saksalaistytön surullisuus liittyi siihen, että hänen matkaseurueensa oli aiemmin päivällä hajonnut. Ymmärsimme, että hän joutui itse jostain syystä jättämään vaelluksen kesken ja lähtemään kotiin, mutta ehkä tilanne oli toisin päin, koska kuitenkin näimme hänet vielä pariin otteeseen matkalla. Toivottavasti kuitenkin kaikki on nyt hyvin, niin hänellä, kuin ystävilläänkin.

Barcelonasta Burgosiin 3.-5.6.2015

Yritänpä nyt koota caminon vaiheita edes jonkinlaiseen järjestykseen näin jälkikäteen. Täytyy myöntää, että oikeasti harmittaa, etten onnistunut "ajantasaisesti" tätä hommaa hoitamaan. Ei yksinkertaisesti riittänyt voimat tekniikan kanssa tappelemiseen matkan varrella, mutta nyt kotikoneelta ehkä paremmalla menestyksellä jotain voisin saada aikaan. Suurin osahan tietty on jo naamakirjassa julistettu, mutta väliäkö tuolla. Ja on teitä naamakirjattomiakin, joille kovin suureen ääneen julistin, että blogista sitten voi seurata, mitä meille tapahtuu. Nyt yritän. Kesäkuun 3. päivän illasta alkaen siis...

Kummasti sitä päästiin Barcelonassa lentokentältä hotellille, vaikka meinasi pieniä ongelmia ensin tuottaakin. Ensin ilmaisbussilla terminaalilta siihen kylää lähinnä olevan terminaalin eteen. Ihan hyvä, ettei lähdetty kävelemään sitä matkaa, sen verran pitkä näytti sitten olevan. Kävellen kuitenkin haluttiin hotellille, eikä millään maksullisilla, koska kävelemään oltiin tultu. 

Jonkin aikaa siinä kentän ulkopuolella ihmeteltiin ja karttaa katsottiin. Ei näyttänyt mitään turhan selkeää reittiä olevan kentältä pois - ilmeisesti ihmiset eivät lentokentiltä yleensä kävele minnekään. Sitten iski epäilys, että mitäs, jos se majapaikka sulkeekin ovensa, ennen kuin ollaan perillä? Taksi ehkä sittenkin, siispä takaisin....Sanottiin kuskille osoite, kuulemma vähintään 20-25 euroa tuolle 3 km:n matkalle - ei tasan tarkkaan makseta! Siispä sisälle terminaaliin tarkistamaan, olisiko siellä ilmainen netti ja olihan siellä. Varmistettin, että on auki 24h tuo maja. Taksikuskilta sitten ohjeita sopivasta kulkureitistä kyselemään, koska ei mitenkään päin näyttänyt kovin selkeältä kävellen poistuminen tuolta. Olisi ehkä pitänyt tajuta, että taksikuski harvemmin itse  on kävellyt kentältä minnekään, joten hän neuvoi sen reitin, mitä ajaisi. Ja väsynyt turisti uskoi, ajattelematta itse. Kerrankos sitä puoli yhdentoista aikaan illalla rinkka selässä seikkailee barcelonalaisen autobanan rampeilla ja loikkii kaiteiden ja haisevien ojien yli. Tuntee sitä itsensä vähemmälläkin tyhmäksi, mutta viimein perille kuitenkin päästiin ja yö sujui. 

Aamulla askelta kohti juna-asemaa. Yksi kätkö piti matkalla hakea. Siinä lähellä kulkija oli vielä reipas ja polki pätkän.

Liian vähän ihminen matkustaa, kun ensin piti kysellä, miten ostetaan lippu Barcelona-Santsille (no siinä automaatisssa luki jotain muuta), sitten meitä opastettiin, miten päin se lippu siihen koneeseen laitetaan, että eteenpäin pääsee (no joo, aina itse räkytän tuolle siipalle, että niissä parkkitalolipuissa ja muissa on nuoli, joka kertoo asian...) Sitten piti varmistaa, että tältäkö laiturilta (ei lukenut siinä mitään!)... Päästin kuitenkin sinne, minne haluttiin.
Aikaa oli, eikä vielä kilometrejä hartioita painamassa, joten yhdessä puistossa käytiin ihastelemassa ihan vekkulisti leikkipuiston viereen piilotettua kätköä. Aikansa siinä meni, ennen kuin kätkön paikka hoksattiin. Nopeastihan sen siitä piilostaan ulos sai, mutta sitten pitikin väijyä, että saataisiin takaisinkin. Muutama mummo nimittäin kerääntyi juuri sillä hetekllä läheiselle penkille toisiaan tapaamaan ja harjoittamaan keskenään jonkinalista vuorovetoista puistoaamujumppaa. Piti tekeytyä olemaan äärimmäisen kiinnostunut erilaista puiston puista ja puskista.

Toinen tuolla suunnalla havittelemamme kätkö oli hivenen liian vilkkaalla paikalla, että sitä olisimme vakavasti voineet edes yrittää etsiä. Siispä ruokapaikan kautta asemalle junaa odottamaan. 

Rinkat läpivalaistiin ennen laiturille pääsyä ja liput tarkistettiin siinä samassa rytäkässä. Konnari ei ollut niistä enää kiinnostunut missään vaiheessa.

Hienoja ovat espanjalaiset junat. No, kaipa niitä toisenkinlaisia löytyy, mutta ainakin nämä pitkänmatkanvekottimet olivat vallan viihtyisiä. Ravintolavaunukin löytyi, tässä tarjontaa hintoineen. Vähän kuin VR?

Välillä hankkiuduin toiselle puolelle käytävää tiirailemaan tarkemmin ikkunasta. Samalla siippa perehtyi Renfen informatiiviseen tarjontaan.

Auliisti jakelivat kaikille matkustajille myös nappikuulokkeet siltä varalta, että tarjolla oleva elokuva olisi kiinnostanut. Ei tullut noita kokeiltua, eikä niistä sinänsä suurempaa iloa olisi ehkä ollutkaan, koska dubbaavat kaiken espanjaksi. Siinä varmaan suurin syy kansan - nuoremmankin väen - liki täydelliseen englannin kielen osaamattomuuteen.

Tässä niitä ikkunanäkymiä.

Junassa oli pari tätiä, jotka kävelysauvoista päätellen olivat matkalla vaeltamaan. He olivat ensihavaintomme niistä ihmisistä, jotka vaelsivat kantaen mukanaan vain päiväreppua. Ainakin niin päättelilmme, koska molemmilla oli mukanaan matkalaukut. Sellaisen kantaminen tai vetäminen perässään ei liene kovin järjellistä.

Burgosista ei menoillalta ole muita kuvia, kuin tämä unikko. Armas siippani tosin kuuli minun puhuvan puliukosta, kun henkäisin kukkasen nimen ääneen ja kumarruin sitä kuvaamaan.

Olimme varanneet ensimmäisen illan majan jo etukäteen ihan siksi, että voi jotenkin rauhassa lähteä tutustumaan tuohon pyhiinvaelluksen hämärään maailmaan omine käytänteineen. Löysimme oikean paikan kohtalaisen helposti, mutta pari ajatusta vaati, ennen kuin meillä oli avain kourassa, puhumattakaan siitä, että olimme päässeet huoneeseen saakka. Avain (tai pikeminkin avaimet) haettiin kerrostalon sisäpihan puolelta, aukion laidalta olevasta baarista. Niillä sitten yritimme päästä majapaikan alaovesta sisään, onnistumatta. Siihen sitten pyyhälsi jostain vallan kiireinen mies, joka kuitenkin katsoi parhaimmaksi auttaa poloturistia ja opasti meidät sisälle. Yksillä avaimilla yksi ovi, toisilla toinen ja kolmansilla sitten kolmas. Voi olla, että ilman apuaan etsisimme vieläkin oikeaa reittiä huoneeseen. Joka tapauksessa olimme perillä kaupungissa, josta seuraavana aaumuna lähtisimme kohti määränpäätä.

Niin, tiedoksi...

Koska kävelypäivän jälkeen on aina niin väsynyt, eikä netti toimi, kuten haluaisin JA ennen kaikkea siksi, ettei Blogger ole suostunut yhteistyöhön kuvien kanssa, blogin tekstit tulevat joskus jälkikäteen, jos tulevat. Anteeksi.

Jotain vain

Kun ei nyt mitään muutakaan ole tässä tekemistä, kokeilen, pysyykö lentokone ilmassa, jos täällä käyttää bluetoothia. Eli jos tämä rakkine on tullut hallitsemattomasti alas, se saattaa johtua minusta. Voi se johtua siitäkin, että eivät millään meinanneet saada tankkausletkua kiinni tuohon koneen siipeen. Poika yritti ja yritti ja siirsi viimein koko polttoainerekkaansa, että paremmin osui. Ehkä sitä ainetta sinne viimein meni sopiva määrä. Lähtö viivästyi muutenkin, periaatteessa kyllä kone oli laskeutunut muutaman minuutin etuajassa. Kovin hitaan oloisesti näytti toimivan matkalaukkumiehet. Ehkä ne hihnat vain ovat hitaita koneeseen ja pois, mutta ...ehkä heillä oli joku hiljainen mielenilmaus meneillään. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa myöhässä lähdettiin, kuinka paljon, en tiedä. Mustamaijakin näytti kiitoradan reunamilla hääräävän.
Kotona punnitsin itseni ja romuni. Meidän vaaka väitti mun repukkeen painoksi 10,2 kg. Kauhistuttavaa, miten voi yks yöpaidake painaa monta kiloa!!? Joku fiba siinä tuli, koska lentokentän lukemat olivat 7,8 kg. Pari kiloa liikaa siinäkin, mutta ehkä se siitä vajenee, kun on käytetty kaikki rasvat ja syöty lääkkeet. Sitähän en ajattele, että pitäisi jaksaa vedet ja eväätkin kantaa. Puhuvat, että sopiva paino olisi 10% omasta painosta, joten jos tässä lihottaisi itseään parikymmentä kiloa, saisi huoletta kantaa sen mitä tarttiskin. Ja joo. Polvet tykkäisivät. Ehdottomasti. Jo se 200 m bussipysäkiltä Pihlajiston ABC:lle, mistä Hieno Mies, Ystävämme, meidät nappasi Letukkaansa ja nakkasi kentälle, tuntui koivissa. Saapas nähdä, miten ämmän käy. Ehkä laitan repun takislla menemään Ivarille Santiagoon säilytykseen ja kävelen keskiaikaisittain ilman sen kummempaa omaisuutta.

Blogger ei suostu julkaisemaan mitään. Tämä on nyt kuudes kokeilu.

Lähtömietteissä

Suunnitelmathan on tehty muutettaviksi, eikös vain? Ei me mennäkään Leoniin, tai siis mennään, mutta vähän myöhemmin. Jaa miksikö ei heti? Koska emme ole kotoisin Falklandin saarilta, Färsaarilta, emmekä Fidziltä. Noiden F:llä alkavien maiden kansalaisille olisi kyllä saanut netistä junaliput siltä sivulta, mille eksyttiin, mutta ei suomalaisille. Ja koska ei haluttu ostaa ykkösluokan lippuja yöjunaan Barcelonasta Leoniin, vaikka alunperin just yöjunaa ajateltiin, kokeiltiin muita vaihtoehtoja. En minä muista, mikä nettisivu tuo oli, jollekin niistä lipuista maksettiin ja jotain saatiin, kaipa ne ihan kelvolliset liput on. Burgosiin ja päivällä. Okei, mennään sitten sinne. Eihän tämä ole mitenkään sen kummemmin aikataulutettua tai reititettyä tämä elämä.

Vastarannankiiski sisälläni venkoilee taas. Jotenkin tuo pyhiinvaelluspassin leimojen keräily tuntuu niin naurettavalta. Sen tajuan oikein hyvin, että noihin reitin varren edullisiin, nimenomaan vaeltajille tarkoitettuhin majapaikkoihin tarvitaan se passi. Onhan kaikenlaisia muitakin etukortteja, joilla saa alennuksia tai joilla pääseen jonnkein. Tämäkin on ihan ok. Mitä sitä peruskertakäyttöturisteille avaamaan majoitusliikkeensä ovia, jos on tarkoittanut systeeminsä nimenomaan pyhiinvaeltajille. Mutta että niiden leimojen keräily sitä vaellustodistusta varten ja jonottelu sitten siellä perillä jossain saadakseen sen todistuksen, jolla tekee...mitä? No, saa sillä alennuksia Espanjan sisäisiltä lennoilta Santiagosta poistuessaan, joten onhan se hyödyllinen. Ainakin, jos aikoo nimenomaan siellä lennellä. Ja kyllä, voi siitä ottaa kuvan ja laittaa sitten blogiin tai naamakirjaan, joten joo, on se kai ihan tavoittelemisen arvoinen. Vai oikeasti onko? Veikkaan, että siellä jonon jatkona tulee se haettua, jos sinne saakka joskus pääsee, mutta mihin se paperi sitten joutuu? Ei ainakaan seinälle. Ehkä tuonne kaapin perukoille aiheuttamaan perikunnalle yhden ylimääräisen ongelman. "Voi sentään, mummo taivalsi tuonne, niin kovin siitä reissusta silloin vaahtosi ja taisi se sille tärkeä olla, pitääkö tämä paperi nyt sitten säilöä jonnekin?" Ei tarvitse. Kukin haalikoon omat muistonsa ja muistelkoon niitä niin kauan, kunnes dementia iskee. Toisten muistoja ei tarvitse omiksi riesoikseen ottaa.

Pakkaaminen on suunnattoman rasittavaa. Ja reppu on pieni. Vaikea tajuta, miten jonkun blogin pitäjä on saanut mahtumaan moninverroin enemmän kampetta mukaan 10 litraa pienempään reppuun. Pitää vielä tänään käydä ajatuksella läpi nuo omat rojut. Sen ainakin vaikuttaa tässä vaiheessa melko varmalta, että kun joskus takaisin tullaan, kaapissa olevat vaatteenrähjät saattavat tuntua vallan miellyttäviltä ja ihanilta, eikä näitä mukana kulkeneita välttämättä halua enää hetkeen silmissään nähdä. Kohta taas koko paketti tyhjäksi ja uusin silmäyksin pohtimaan, mitä tarvii ja mitä ei. Kivahan toki olisi viihtyäkin niissä kamppeissa, missä meinaa seuraavat viikot kuleksia. 

Huomisaamun alkuperäinen ajatus kävelemisestä tuohon valtatien varteen ei niin kovin houkuta, kun säätiedotusta katsoo. Vaikka säätiedotus onkin muuttunut tästä

tähän,

ajatus reissun aloittamisesta märissä kamppeissa bussissa istumisella on ikävä. Saa nyt nähdä, miten tässä käy.

Joutaa täältä itikoitten keskeltä kyllä lähtemään.

Vaihtoehto pakkaamiselle

Eilisen vaihtoehdot olivat joko pakata tai painua metikköön. Pakkaaminen on ikävää, metikköön painuminen ei. Ei siis ollut kovin vaikea valinta. 

Tuossa omalla "takapihalla" on pari pikkuvuorta, jossa on tullut kuljeskeltua muutaman kerran. Näköjään kuitenkin aivan liian vähän, koska eilen nähtiin aivan suunnattoman upea lohkare, jonka olemassaolosta ei ole ollut mitään aavistusta. Olisi mitä parhain kätköpaikka, mutta harmillista kyllä, seudun toistaiseksi ainoa kätkö on liian lähellä.

Jollain lailla täytyy olla ihmisen vinksallaan, kun viehättyy näistä kivistä. Toisaalta on hyvä, että niistä pitää, koska niitä täällä on.

Yhden päällä istuessa voi tuijotella kotilammelle.

Mutta eipä tässä nyt muuta. Tänään on kai pakko sitten pakata, jotta tietää, puuttuuko jotain oleellista. Toisaalta, passi on, maasta pääsee siis poistumaan.