Villafranca del Bierzosta Las Herreriakseen 18.6.

Aamulla otsalampun kera tunneliin sitten mentiin. Hyvät pientareet siellä oli, eikä näkemisen vuoksi sitä lamppua olisi tarvittu, ei oikeastaan juuri näkymisenkään. Liikennettä ei ollut, enpä muista, tuliko yhtään autoa tuolla osuudella vastaan. Tunnelin jälkeen muitakin vaeltajia tupsahteli reitille, olivat keskemmältä kylää sitä "oikeaa" väylää pitkin tulleet. Melko kylmä aamu, piti vedellä pitkiä päälle jonkun aikaa tallattuamme. Tie kulki vuorenrinteiden välissä, uuden tien suuren sillan varjossa.

Oikeastaan aika käteviä tällaiset haudat. Ei tarvitse kaivella mitään mihinkään, voi rakennella. Jostain syystä hautausmaat ovat kiinnostavia, mutta tällä reissulla ei tullut yhdelläkään hortoiltua. Tätäkään en kehdannut mennä kovin läheltä kuvaamaan, vaikka olisi tehnyt mieli nähdä, pääseekö noihin mökkeihin sisälle, kuten joskus portugalilaisella hautuumaalla näytti pääsevän. Kuva Trabadelosta.

Kylässä oli myös hevoshommia meneillään. En tiedä, oliko siellä hevosten vaihtopiste vai turistiratsastuspaikka vai oli vain satulaseppä tullut tervehtimään. Mutta kun on hevosia, niitä pitää kuvata.

Matkan varrella jonkun taukopaikan vessaan jonotin jonkin aikaa, vaikka melko kärjessä jonossa jo alunperinkin olin. Joku naisihminen tuli siihen sitten seuraavaksi, meni ohitseni ja katsoi minua ja katsoi ovea. Sanoin, että se vessa on nyt varattu, koska ovi on lukossa ja minäkin muuten olen sinne menossa. Hän kohautti olkiaan ja poistui takaisin pöytäänsä istumaan. Outo. Harmittaa, etten tullut kuvanneeksi sitä vessanovea kyltteineen. Siinä oli INVA-merkkikin ja sinne kyllä olisi pyörätuolikin mahtunut. Sehän ei toki haittaa, että oven edessä oli parinkymmenen sentin korkuinen kynnys ja jokunen kivi. Vessa toki oli invamallia. 

Jossain toisessa matkanvarren vessassa sitten kyllä kuvasin. Mä niin pidän siitä, että tuollaiset vikkeläkinttuiset luontokappaleet tuijottavat minua hievahtamatta, kun olen itse jotenkin rajoittuneessa tilassa. Toisaalta...tuijottaminen on monin verroin ystävällisempää kuin kohti rynnistäminen.

Elämä tuolla on niin erilaista kuin täällä. Lieneekö helpompaa, tuskinpa, tuskin ainakaan kaikkien mielestä mukavampaakaan, vaikka olisikin päässyt kaupunkielämää kaikkine ikävyyksineen maistamaan, mutta joiltain osin tuntuu siltä, että aidompaa ja reilumpaa. Ja kyllä, ymmärrän, että ruoho on vihreämpää aidan takan, eikä inulla ole aavistustakaan niistä vaikeuksista, mitä näillä ihmisillä tuolla on. Kunhan ihastelen mitään ymmärtämättömin silmin tuota maalaisromantiikkaa. Mutta siis... Jos sinun vaikkapa tarvitsee toimittaa lehmäsi paikasta A paikkaan B, sinä sitten vain toimitat ne. Kyllä ihmiset väistävät. Ei tarvita lupia ja liikenteenohjausta. Näin ainakin luulen. Siitä ei ole aavistustakaan, kuinka usein joku eläin hermostuu ja hiukan sohaisee sarvellaan. Saattaisihan sellaisesta valitustakin tulla. Ja kieltämättä...kyllä minä monessa kylässä sitä mietin, että onkohan se niin kovin kivaa asua paikassa, missä kadut ovat lehmänlannan peitossa ja hajukin sen mukainen. Mutta kaipa kaikkeen tottuu ja asiat on laitettava arvojärjestykseen. Nämä lehmät vaelsivat La Portela de Valcarcessa.

Vaikeampaahan se karjankävelyttäminen tuollakin olisi, jos liikenne olisi vilkasta. Niitä uusia teitäkin siis tarvitaan. Melko vilkas rekkaliikenne on kuitenkin parempi tuolla sillalla, eikä siinä pikkukylien läpi kulkemassa. Tämän talon asukas Vega de Valcarcessa varmaankin olisi toivonut, että silta jonnekin muualle pykättäisiin, mutta eipä sellaisissa asioissa yksittäisen ihmisen toive paljon paina. Kiva, että oli saanut talonsa kuitenkin pitää. Enkä minä sitä paitsi tiedä, kuinka harmistunut tuon talon asukas on vain onko vain tyytyväinen kylätien liikenteen vähenemisestä. Kylä kuitenkin oli elävä päätellen siitä, että sen leipurilla näytti olevan kiireitä. Piti baaria, myi turistille hyvän välipalan ja juoksutti useamman kerran erilaisia tilauksia pihalle tulleille asiakkaille. Näytti olevan piirakkaa sun muuta pullaa ja patonkeja. Jouti leipuritäti siinä ostoksille tulleet mummotkin ohimennen halimaan ja kuulumisia kyselemään.

Aurinko paistoi. Nämä kaksi eivät jättäneet meitä rauhaan. Oman varjoni puuhia närkästelin matkan varrella useinkin. Tässä se näyttää ihan asialliselta, mutta liikkeellä ollessaan muistutti erehdyttävän paljon Pekka Puupään Justiinaa. Vaappuikin samalla tavalla. Tavattoman kiusallista sellainen.

Vega de Valarce oli opaskirjan etappipiste, mutta olimme jo aiemmin ajatelleet, että sen yli taivallamme. Seuraavana päivänä olisi jälleen nousua jonkin verran edessä ja kiva olisi olla valmiiksi aamulla jo tuossa ihan nousun juurella. Eteenpäin siis.

Ensimmäisessä kylässä (Ruitelán) menimme jo yhden majan ovea kolkuttelemaan, mutta emme jaksaneet jäädä odottelemaan, olisi avannut vasta klo 13 ja siihen oli liki tunti aikaa. Hetki siinä pihalla istuttiin ja jatkettiin matkaa. Seuraavassa eli Las Herreriaksessa matkan varrelle osui ihan mukavan näköinen majapaikka, näytti olevan hyvännäköistä ruokaakin tarjolla ihan kiva listan verran. Tilaakin olisi ollut kahden hengen huoneissa, mutta eipä viitsitty maksaa 65 euroa, joten eteenpäin kohti tavallisempaa majoitusta. 

Karttaan merkityssä paikassa ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään, eikä kartan mukaan tuossa kylässä muutenkaan pitänyt sen enempää majoja olla olemassa. Harmitti, ei millään olisi halunnut palata sen enempää takaisinkaan kuin lähteä eteenpäin muutaman kilometrin päähän, vaikka vielä ei ollutkaan matkaa takana kuin 20 km. Edellinen päivä hiukan painoi. Sitten se näkyi - majan kyltti! Se oli karttaan merkitty väärään paikkaan! Ovelle siis...arrgh, aukeaa vasta klo 14. No, mikäpä siinä, jätettiin rinkat penkille jonoon (ennen meitä siinä odottelikin jo yksi) ja lähdettiin aikaa tappamaan. Hiukan ennen kahta sitten takaisin. Meidän edellämme oli nuorehko ranskalaisnainen, meidän perässämme italialaispariskunta ja kroatialaipariskunta. Kroatialaismies puhui hyvää englantia, oli työskennellyt Lontoossa joitakin vuosia, myös Saksassa kertoi olleensa. Italialaiset puhuivat paljon, mutta vain italiaa. Joka tapauksessa yhteistuumin saimme selville, että italialaisilla oli ollut huhtikuussa 40-vuotishääpäivä, kroatialaislla kesäkuussa 20-vuotishääpäivä ja siihen väliin sitten kerroimme omasta huhtikuisesta 30-vuotishääpäivästä. Kaikkia kovin ilahdutti tällainen sattumus.

Viimein majan ovi aukesi. Ranskalaisen kaveri oli myös ilmestynyt jonoon, eikä hän ilmeisesti kaverinsa vuoksi tahtonut tulla siihen ensimmäiseksi, vaikka oli ensimmäisenä paikalla ollutkin. Ehkäpä tuolta makuusijoja kaikille löytyisi. Me siis menimme ensimmäisenä ja kun majoittaja tahtoi tietää, tykkäisimmekö ehkä privaattihuoneen ottaa, mehän tykkäsimme. Vanha on vanha ja oma huone on oma huone, vaikka suihkut ja vessat jaettuja ovatkin. Saipahan taas rauhassa levitellä kamansa ympäriinsä.

Tuo majoituspaikka oli ilmeisesti jollain tavalla aatteellinen päätellen siitä, että heidän yhteisöillallisensa oli kasvisillallinen (kertoivat ja kysyivät, halutaanko sellainen ja tietenkin haluttiin). Heillä ei myöskään ollut wifiä. Harmi, etten tajunnut napata kuvaa ilmoitustaululta. Siinä oli sellainen tyypillinen moniste, WI-FI -tunnus keskellä ja sen yläpuolella kohdassa, missä yleensä kerrotaan verkon nimi, luki "We don't have" ja salasanan kohdalla "Talk to each other." Hauskaa, vaikka nettiriippuvainen olenkin. Lautapelejä oli myöskin tarjolla, samoin kitara. Henkilökunta oli nuorta ja ulkomaista, eniten kanssamme jutellut oli belgialaistyttö. Ulkona oli "rauhoittumispaikka" ja riippumatto, jossa makasi Ferdinand. Ja makasi hievahtamatta ja pitkään. Oli nähty Ferdinand jo aiemmin, istuskeli ajantapporeissumme aikana yhden baarin pihalla seinään nojaten ja kissaa pitkään ja hitaan hartaasti rapsutellen. Näytti melkein siltä, että kissa on kuollut ja tyyppi suree sitä ja on puolikuollut itsekin. Kumpikin kuitenkin oli elossa. Ferdinand oli saksalainen, istui iltaruualla meitä vastapäätä ja Jimmy sitten kysyi, miten ihmeessä niin vaaleapintainen kaveri uskalsi lojua Espanjan auringon alla suorassa auringonpaisteessa niin kauan. Palaneelta hän ei todellakaan vaikuttanut ja kehuikin käyttävänsä hyvää aurinkosuojaa.

Pyykit paikassa pestiin ulkona, pyykkikonetta ei tainnut olla edes tarjolla (tai sitten oli, muttei sitä kaivattu). Peräkkäin siinä sitten hääpäiväläiset lyhimmästä avioliitosta alkaen hikipaitojamme pestiin ja narulle roikoteltiin. Kroatialainen lupasi antaa meille myöhemmin puhelinnumeronsakin sitä silmällä pitäen, että joskus heillä päin liikumme, mutta ei sitten tuossa tilanteessa kukaan ajatellut, että samallahan sen voisi kännyynsä naputella. Myöhemmin se sitten unohtui, he eivät tuolla yhteisellä illallisellakaan olleet, eikä enää heitä tavattu.

Penkillä vuoroa odottaessani nappasin kuvan. Muuta mielenkiintoistahan tuossa ei juurikaan ole, mutta nuo portaat...

Juhannusaatto oli tuloillaan ja koska seudulla näytti koivuja kasvavan (en olisi niitä jostain syystä Espanjaan osannut liittää), piti napata juhannuskuva.

Tässä kylässä oli myös tarjolla ratsastusta. Raitilla kulki ohi samat kolme ratsastajaa, jotka oli jo aiemmin Molinasecassa nähty. Ainakin edellä kulkeva oli sama tyyppi ja sellaiset Camino-liivit näilläkin oli päällänsä. Ratsuilla näytti olevan paikkansa muutaman talon päässä ja yöksi ne pääsivät laitumelle. Nämä pollet asustivat omakotitalon pihassa ihan ravintolan aidan takana. Voi, miten kuulenkaan jonku suomalaisen terveystarkastajan tai muun hygieniaintoilijan tästäkin huolestuvan. Puhumattakaan tuosta kissasta, joka tuli siivoamaan naapuripöytää.