Horinvuorella

Kylläpä näiltä seuduilta löytyy kaikenlaista nähtävää! Ei se kumma ole, että suomalaiset ovat alussa keskittyneet lähinnä metsäkalastamisiin sun muihin keräilyihin, vähän turhan kivistä seutua tämä tienoo näyttää joka puolella olevan peltoviljelijän tarpeita ajatellen. Mutta juuri ne kivet ovat niin näkemisen arvoisia! Ovathan ne Pohjanmaan lakeudetkin ja muut merenpohjat ja nummet hienoja, mutta jos jonnekin korkealle pääsee, se on hienompaa.

Karttaan oli merkitty laavu. Ihan hyvä, ettei vappuna perillisten kanssa tänne varta vasten lähdetty eväsretkeä tekemään, vaikka sitä suunniteltiinkin. Taitaa olla jonkun hirviporukan taukopaikka, eikä varsinaisesti kulkijan virkistykseksi kokoon pykätty.

Kiviä riittää. Hyvä niin, itse asiassa juuri niitä tänne tultiin katselemaankin.

Horinvuoren pohjoisosassa on komeita jyrkänteitä. Harmi, ettei meidän käytössämme olleessa kartassa ollut sitä tietoa, että tämä osa on nykyisin luonnonsuojelualuetta. Myöskään luonnossa ei ollut mitään kylttejä, joista asia olisi selvinnnyt. Varsin varovastihan me yleensäkin yritetään luonnossa liikkua, säälittää kaikki sammalet ja varsinkin jäkälät, mutta voi olla, että joihinkin paikkoihin tällä vuorella olisi ehkä jättänyt nenänsä tunkematta, jos olisimme tienneet asiasta. Vasta kotona googlettamalla tämäkin asia selvisi. 

Sen verran harvinaista herkkua on täydellinen poutapäivä, että kahvitauon paikkahan se oli.

 Yritti mokoma piiloutua. Löysin kuitenkin.

Paluumatkalla kiven kyljessä oli kivaa kuparinhohtoa. Ei ehkä kuitenkaan kuparia, lähempää katsottuna näytti olevan ehkä enemmänkin punagraniittia.

Loma, ala jo! Voisi muulloinkin kuin viikonloppuna kulkea...

Koneita ja kätköjä

Päivän reissu alkoi uusintakäynnillä Clas Ohlsonilla. Olisihan siinä hetki mennyt aikaa itse keksiä tuo näppäimistön virittely ääkkösystävälliseksi, mutta sen sentään aavisti, että asetuksista sen täytyy kiinni olla ja jostain sellaisetkin aina löytyy. Suurempi ongelma oli se, että vekotin ei oikein jaksanut latautua. Se oli koko yön läppärin kautta virtaa itselleen haalimassa, mutta noiden edellisessä tekstissä olleiden rivien kirjoittaminen tyhjensi systeemin. Epäiltiin, että ehkä kyse on siitä, että läppäri on mennyt virransäästötilaan ollessaan vailla aktiivikäyttöä öiseen aikaan ja siksi siis tuokaan ei latautunut. Vaan kun se ei kännylaturillakaan sitten jaksanut ladata kuin muutaman sekunnin. Ja sama niin toisen läppärin kuin virtapankinkin kautta, joten takaisin liikkeeseen. Ärsyttävää.

Tyttö Ohlsonilla törkkäsi vehkeen latautumaan, eikä mitään ongelmia. Onneksi sentään noiden ääkkösten kanssa hänelläkin oli pulmia, vaikka vaikuttikin tietävän, mitä teki. Haki sitten hyllystä toisen kappaleen samaa tavaraa ja sitä kokeiltiin. Sama homma ääkkösissä ja muissa pieleenmenevissä merkeissä. Heidän omilta sivuiltaan löytyi siihen ohje ja saatiinpa saman tien homma kondikseen. Hauskaa! Koska siinä lautauspuolessa oli meidän mielestämme ollut pulmia, saatiin hyllystä napattu mukaamme ja alkuperäinen lähti takuun turvin tarkempaan syyniin. Olipa kysymys mistä tahansa, uusi kuitenkin lataa.

Kätköille siis.

Vaikka kuinka yrittää olla huomaamaton ja vältellä ihmisten huolestuttamista, aina ei voi onnistua. Sinne oli siippa kadonnut puuhun ja just heittänyt lokikirjan mulle alas, koska oksien seassa kirjoittaminen oli hankalaa, kun yllättäen puun juurella talutti pyöräänsä vaari, joka hiukan otsa kurtussa ja suu ammollaan tähyili aavistuksen pelokkaan näköisenä yläilmoihin. Varmaankin uskoi meidän olevan arveluttavilla asioilla. Kiipeilijäkin siitä sitten hankkiutui maan kamaralle selittäen, että ihan piti lapsuusmuistoja viritellä tuossa, silloin 40 vuotta sitten puihin kiipeäminen oli helpompaa. Vaari näytti helpottuneelta ja  ja mutisi jotain sellaista, että "saahan sitä, saahan sitä...".

Uusintakiipeämistäkin piti sitten suunnitella, koska pari tyyppiä halusi lähestyä. Noinkohan olivat hekin kätkötapauksia, koska päättivätkin suoraviivaisen etenemisen sijaan pysähtyä tutkimaan pajupuskien lehtiä. Odotimme aikamme ja roskia silmänlumeeksi siinä poimimme, mutta nämä vain vaihtoivat hypisteltävää puskaa. Piti se lokikirja kuitenkin paikalleen viedä, joten lakkasimme välittämästä heistä, tuo ketterämpi osapuoli palautti purkin ennalleen ja järjestimme itsemme valmiiksi matkaamaan kohti seuraavaa kätköä.

Sieltä palatessa näytti tältä:

Sitten päivän päätavoitteelle! Kivi, jolle kiipeäminen oli epäonnistunut viikolla, kohtasi tänään päihittäjänsä.

Ehkä nyt rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin paljastaa totuus. Eilen olimme sulostuttaneet paikallista ruotsalaisfirmaa ryhtymällä asiakkaaksensa hiukan ennen sulkemisaikaa. Piti saada teleskooppitikkaat, että pääsee paikkaan, minne ei millään jakkaralla ulotu. Niinpä sitten toista kertaa kantamaan tikkkaita keskelle metsää, tällä kertaa hyvin tuloksin. Minäkin pääsin sentään kurkistamaan ja näin kohteen. Konttaamista kivelle en uskaltanut yrittää, koska vaikka sinne luultavasti olisin päässytkin, olisi takaisin pääseminen sitten kuitenkin ottanut liikaa polviin ja sinne olisin jäänyt itkua tuhertamaan ja pelastuslaitosta odottamaan.

Tässä vaiheessa rupesi jo mieli tekemään makkaraa, joten kohti paistopaikkaa! Hietasyrjän kota Laukaan Äijälässä on harvinaisen siisti paikka. Harmi vain, että ei tullut itse kodasta otettua yhtään kuvaa, vain huussista. Siellä oli WC-toiminnan ohella myös muita bisneksiä. 

Metsoreitti menee aivan kodan vierestä. Ilmeisesti puukautista asutustakin on ollut.

Seutu oli kyllä käymisen arvoinen! Hienoja hiekkaharjuja, joilla risteilee paljon hyviä polkuja.

Lieneekö runsaiden katkenneiden puiden syynä se, että myrskytuulet jäävät jotenkin jumiin tuonne harjujen väliin? JOka tapauksessa juuri noissa laaksoissa oli eri ikäisiä tuulen katkomia puita. Osa oli jo lähes kuivuneita, osassa ihan tuoreet havut.

Kodalla jo oli kännykkä ilmoittanut, että sähköpostia olisi. Sen verran kokemattomia vielä ollaan noiden kätköhälyjen kanssa, ettei tullut edes mieleen katsoa, josko kyse olisikin uudesta lähiseudun kätköstä. Vasta autoa lähestyttäessä asia selvitettiin ja eikös vaan - tuon kivellekiipeämispaikan lähellä oli julkaistu uusi kätkö. Matkaa sinne oli reilut 15 km ja aikaa julkaisemisesta jo reilut puoli tuntia. Yhtään loggausta ei kuitenkaan vielä, joten yrittämään. Minä näpyttelin jatkuvasti kännyä ja päivitin kätkön sivua, eikä vieläkään löytöloggauksia ollut, kun auto parkkiin laitettiin. Toivo eleli, mutta kun parin sadan metrin päässä tien sivussa pilkisti jonkun auton perä, alkoi epäilys hiipiä mieleen. Joku on siis kuitenkin ollut nopeampi. Samassa näkyi metsän keskeltä harppovan miekkonen, joka hidasti ja moikkasi nähdessään meidät. Sitten hän lähti loikkimaan kohti meitä. Juuri niin oli käynyt, kuten epäilimmekin - hän oli ehtinyt ensin. Mitäpä siinä, muutama sana turistiin ja me jatkoimme sitten rauhallisempaa tahtia kätkölle, hän kotiinsa loggailemaan,

Kätkön lähellä oli ilmiselvä Angry Birds -kivi. Ainakin minä näen tuossa vihaisen linnun.

Kätköltä tullessa vilkaistiin seudun lentopallokentän vartijaa. Komea. Palkinnotkin paikallaan.

Kylläpä se vaan hieno päivä tästäkin muotoutui. Ja mikä parasta, nyt on vasta lauantai.

Kokeilu uudella vekottimella

Piti hankkia eilen reppuun sopiva vekotin.
N'pp'imist; ei vain toimi loogisesti. "'kk;set kyll' ovat tuossa, mutta niit' en ole onnistunut saamaan toimimaan. My;sk''n numeroiden yl'puolella olevat eiv't toimi. Kaikki ne, joissa on tuo kolmaskin merkki, kirjoittavat shiftin kanssa viereisen n'pp'imen yl'merkin. Harjoittelu jatkuu, koska muuten pit'' keksi' paljon korvaavia ilmaisuja n'ihin teksteihin, ett' joku edes ymm'rt'', mit' kirjoitan.

Vapaapäivän kunniaksi

Tämä päivä valkeni ihan yhtä tihkuisena, kuin eilinen pimeni. Joutessamme hiottiin loppuun yksi mysteeri, joka on roikkunut ratkomattomana hetken. Kummasti googletus tällä kertaa auttoi enemmän kuin edellisyrittämällä ja päivän suunta selvisi. Taas vei kätköily ihmisen näkemään asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan ainakaan näin lähellä itseään.

Olivat hautailleet väkeä joskus muinoin. Mahtavat nyt ihmetellä, kun ykskaks on ruvennut porukkaa ramppaamaan lepoa häiritsemässä. Näitä röykkiöitä oli tuolla lukemattomia.

Haudoilta palatessa hidastettiin yhden karttaankin merkityn nähtävyyspuun vierellä. Ihan piti könytä autosta ulos katsomaan, mikä se tuommoinen on. Varsinaisesti ei silmään pistänyt puu itsessään, mutta koska sen viereen oli kyltti pystytetty, sen täytyi siis olla jollain tavalla huomionarvoinen. 

Käytiin me tämän jälkeen kokeilemassa yhtä sellaistakin kätköä, jota on joskus aiemminkin käyty känny kourassa jäljestämässä. Varsinaisesti sen löytämättömyys ei ole löytämättömyyttä, koska kaikki johtuu lähinnä epämyötämielisestä tekniikasta. Ei viitsitty enää pyöriä ympyrää, ärsytti. Toivottavasti tämä löytömme ei ole se purkki, jonka siellä piti jossain olla, koska tähän joku oli huolellisesti pakannut muovipussissa sanonko mitä ja vähän muutakin.

Yhtä jokeakin poikettiin vilkaisemassa. Arvelus oli jo ennakkoon, että voi olla vettä liikaa. Varmuuden vuoksi kuitenkin pakattiin saappaat matkaan. Mitä lienen kuvitellutkaan, kun uimakengätkin reppuun tungin sitä silmällä pitäen, että jos on liikaa vettä saappaalle, minähän toki sitten kävelen kätkön hyppysiini. Järki kulkee outoja polkuja. En ollut niinkään huolissani tuntemattoman joen pohjalle astumisesta tuossa ajatuksen vaiheessa, kuin siitä, että jos joudun kahluuhommiin, pitää heittäytyä pöksysilleen, eikä silloin voi olla beiget maxisloggit jalassa. Jokuhan saattaa nähdä. No, ei tullut joen äärellä enää mieleen moinen kahluu. Sillan vedenalaisista rakenteista näytti törröttävän ihan kiitettävästi nauloja. Kivasti siinä olisi itsensä repinyt ja hoitohenkilökunnan edustajat olisivat olleet ainoita vieraita, jotka ne beiget pöksyt olisivat nähneet. Heille ei ehkä olisi ollut kovin sillä värillä väliä. Ei siis edes etsitty kätköä. Sen sijaan juotiin kahvit paikallistulipaikalla jokea katsellen.

Sitten eteenpäin. Jonkinlainen ruuvi täytyy olla jengoiltaan, kun lähtee kantamaan porrastikkaita metsään. Olihan se ennalta aavisteltavissa, että ei näillä mitään tuolla tee, mutta pitäähän sitä jotain pöljyytensä todistamiseksi tehdä. 

Meikäläisellä oli ihan riittävästi vaikeuksia kavuta sammalkivillä edes tuohon, mihin isäntä jo tikkaat käsistään laski. Kuvasta ei varsinaisesti välity se tutina ja jalansijan sovittelu, mikä toi pientä hikeä otsalle. Lähinnä näyttää siltä, kuin mustikoita poimisin. Ylemmäs ja helpommalle reitille tuossa pyrin. Mutta siis - ei meillä todellista aikomusta ollut noilla nysillä edes yrittää minnekään ylemmäs. Tunne oli vähän samanlainen kuin yrittäisi lypsyjakkaran turvin päästä saunan katolle. Mutta tulipa kannettua tikkaat!

Kyllähän minulle vihjaistiin, että minähän ne tikkaat tuonne veinkin, joten voisin ne siis poiskin kantaa, mutta ei siitä aiheesta mitään suurempaa perheriitaa päässyt syntymään. Yhteistuumin tämä oli päätetty, enkä joutunut paluumatkalla enää kantajaksi. Reitille heittäytynyt puu puolestaan oli selvä merkki siitä, että olemme menossa oikeaan suuntaan. Tässä tosin siis jo tulossa oikealta reitiltä ja suunta kohti kotia. Joskus tänne pitänee palata.

Vaihtoehtona ulkoilma

Niin helppo olisi päivän jälkeen vain lysähtää sohvanpohjalle ja tuijottaa jotain sähköistä ruutua sen kummemmin asioihin syventymättä. Onneksi eilen kuitenkin saatiin itsemme kammettua ulos ajoittaisen tihkusateen sekaan, vaikka mieli tekikin vastustaa moista reippailua. Lähdettiin katsomaan muutamia kiviä, joita karttaan oli merkitty. Samalla muutenkin hiukan avarrettiin tätä paikallistuntemusta. Neljä vuotta tässä mökissä on majailtu, mutta eipä noita lähimetsiä ole kovin tarkkaan tullut haravoitua. Osasyynä toki on se, että jossain Yoldiameren rannalla täällä kai asustellaan ja jääkauden jäätiköt ovat ne enimmät kivet kelkastaan ravistelleet ilmeisesti juuri tälle seudulle. Sellaista mukavaa leppoisasti tassuteltavaa metsikköä tällä seudulla ei tunneta, vaan askeleet on soviteltava sammaloituneiden kivien päälle ja varottava syövereihin suistumista.

Tässä muutamia näkymiä illalta. Tämä mänty näytti leikkivän pullojukkaa. Hyvin oli piiloutunut uteliailta yhden kivenlohkareen päälle. Hiukan lohkareen koosta saattaa saada käsitystä, kun huomaa sen takaa lähestyvän ihmisen.

Yht'äkkiä' siellä kaikkien kivien keskellä reitillä nökötti jonkun pää. Tai siis se, mitä siitä päästä oli jäljellä. Sen tarkemmin en tullut seutua penkoneeksi, että olisin loppukropankin nähnyt. Ei aavistustakaan, mikä elikko tämä on ollut. Kummallisia nuo luutöröt tuossa kallon sivulla. Mikään ihan hampaatonkaan eläin tämä ei ole ollut. Jos tunnistat, laita kommentteihin jotain. Saa sinne laittaa jotain, vaikka ei tunnistaisikaan.

Yritettiin käydä Mustaniemen rantaa katsomassa. Kovin ryteikköistä ja kivikkoista oli tämäkin seutu lukuunottamatta paria ilmeisesti mökeiltä tulevaa polkua. Jossain päin tuolla on ollut jonkinlainen nuotiopaikkakin, mutta ei jaksettu innostua sen etsimisestä kovin paljon enää illan edetessä. Paikoin oli vesikin melko korkealla.

Puuparka oli tullut tiensä päähän jo vuosia sitten.

Muutama korvasienikin matkan varrelta löytyi. Oli naapuri käynyt riittävästi "metsässään" moottorivekottimillaan kulkemassa ja maa oli sopivasti rikkkoontunut. Homma toimi hyvin, siippa kulki edellä, seisahtui ja osoitteli, minä noukin pussiin osoittelun kohteet. Niistä tryffelisioista ja kantarellikoirista olen kuullut, mutta että aviomiehissäkin saattaa piillä tällainen ominaisuus...  

Illan saalista piti käydä täydentämässä äitienpäivän reissulla bongatuista korvasienistä. Tuolla muutaman kilometrin päässä hiekkatien päästä alkoi samanlainen metsäkoneiden jättämä ura, jonka reunoilla kasvoi paljon korvasieniä. Olivat silloin niin piskuisia, että jätettiin suosiolla kasvamaan. Nyt tuli kuitenkin hinku lähteä nekin hakemaan, joten kun kotipihaan metsästä tupsahdettiin, piti saman tien vielä loikata iltayhdeksältä autoon ja lähteä sienimetsälle. Siellä tien päässä oli toinenkin auto. Ensisäikähdys oli, että nyt on joku toinen hyökännyt samoille apajille, mutta ehei - paikallisnuorison kutupari oli hankkiutunut toiveikkaana sellaiselle syrjäseudulle, missä ei taatusti kukaan tuohon aikaan liiku. Ei taloja mailla halmeilla, eikä mitään järjellistä syytä kenelläkään sinne tulla. Ressukat, sitten joku hörhö yht'äkkiä hyökkää ja rupeaa kyykistelemään liki vieressä. No, hoidimme hommamme ja he pääsivät jatkamaan sitä, mitä ikinä olivatkaan tekemässä. Poistuimme takavasemmalle ryöppäämään saalistamme.

Äitienpäivänä

Jo eilen huomattiin, että ihan tässä meidän likellä on julkaistu uusi geokätkö. Onhan niitä tälle seudulle odoteltukin, omaakin on jo vakavasti suunniteltu, jopa hiukan tarvikkeita tilailtu. Tällä kätköllä oli kuitenkin meille hiukan liian vaativia arvoja ja varustevaatimuksia, joten ei sitten eilen lähdetty enää päivän kätköreissujen (eilen 21 kätköä!) ja saunan jälkeen tätä ihmettelemään. Äitienpäivän aamu kuitenkin valkeni sen verran kauniina, että siinä aamuseitsemän jälkeen huomasin sanovani siipalle, että mitenkäs jos kuitenkin käydään edes silmäämässä tuota uutukaista. Keiteltiin siinä sitten aamukahvit pulloon ja lähdettiin paikalle, koska kukaan ei vieläkään ollut kätköä logannut. Hyvin oli tietä melko likelle, mutta viimeiset 300 metriä sitten rämmittiin sammaleisten kivien ja reitille vesottujen runkojen ylitse. Näköyhteys kätköönkin saatiin, mutta... ei ole apinageenejä näissä suvuissa. Kyllähän tuo isäntä otti vanhat "palomiestaidot" haltuunsa ja lähti koivua pitkin kapuamaan ja ihan leuankin sai lohkareen reunalle, mutta siihen se tyssäsi. Minä kauhistelin kovaan ääneen kaikkia muita kätköntavoitteluyrityksiä, joihin liittyi erinäisiä harkintoja railojen yli loikkaamisista ja muista epäikäkausisuorituksista. Istuttiin siitä sitten sammalilla sitä kahvia juomassa ja logattiin vain pelkkä note esittäen vieno toive mahdollisten geoapinoiden paikalle saapumisesta. Nättiä oli vieressä.

Yhdeksään saakka odoteltiin ja sitten lähdettiin kiertotietä kotiin. Tarkoitus oli katsella seutua sillä silmällä, josko jotain kautta joskus jaksaisi kantaa meidän jättitikkaat paikalle. Sellaista reittiä ei löytynyt, mutta kertakaikkisen upea kallionhalkeama kylläkin! Varsin harmillista, että etäisyyttä tuolle aiemmalle kätkölle on niin vähän, että tähän ei uutta saa laitettua. Just ja just sain itseni mahdutettua tuon suuaukosta sisälle. Sitten kyllä oli tilaa ihmetellä.

Matkalla oli myös palleroporoja, joita joku äityi tarkkailemaan hiukan lähempääkin.

Autollekin jo ehdittiin, kun siellä syrjätiellä tassutteli vastaan pari nuorta miestä, joilla oli gepsi kädessä. Eipä epäilystäkään, mihin olivat menossa. Kävi ilmi, että olivat jo illalla samaa kätköä ajatelleet, mutta vasta nyt sitten aamulla, kun huomasivat meidän noten loggauksista, lähtivät liikkeelle. Olivat meille sähköpostiakin laittaneet, että apina-apua on tulossa, mutta eihän meille mailit perille tule, kun on puhelimessa virransäästön vuoksi stamina päällä. Siinä sitten yhdessä takaisin purkille kaarrettiin. Hiukan oli nolo olo, kun tiedettiin, että ihan heidän siivellään tässä sitten FTF-merkintää havitellaan. Vaan eipä tuo ihan niinkään sitten käynyt :) Pojilla oli kyllä köysi mukana ja melko pitkän lohkareenkiertämisen ja arvioinnin seurauksena sen sitten kapulan avulla kiven yli heittivätkin ja toinen heistä yritti uskaltaa sen avulla kiipeämistä. Tuloksetta. 

Sitä samaa koivua siellä toisella reunalla lohkaretta ihmettelivät ja viimein kylmäpäisempi pojista lähti kapuamaan. Koivu oli muuten hyvä, mutta kun sillä on taipumus lähteä taipumaan loitommas. Siinä sitten kaksi nojasi koivuun ja minä roikuin koivunrungossa selkä lohkaretta päin väistellen kapuavan jaloista karisevia kokkareita. Ei auttanut kätkölle pääsyssä tämäkään. Viimein poikien mukana olleella köydellä olivat nuo miehet sitoneet muutaman rangan yhteen sillä aikaa, kun minä lähdin etsimään raahaamiskelpoista puunrunkoa. Hivenen lahoksi löydöstäni epäilin, mutta niin vain sitäkin sitten tarvittiin :D Hirvittävällä pinnistyksellä toinen nuorista miehistä sai itsensä hilattua niin korkealle, että juuri ja juuri yletti kätkörasian avaamaan ja kaiken tarpeellisen alas heittämään. Mikä tunne...meidän ensimmäinen FTF:mme! Eikä yhtään kuvaa tietenkään tullut paikasta otettua. Menkää itse paikan päälle katsomaan.

Yhdessä sitten taivallettiin takaisin autolle ja heitettiin pojat yhden sivupolun päähän heidän autolleen. Sillä aavistuksen isommalla japanilaisella ei ollut uskaltanut lähteä oikomaan ko. polkua, mutta koska olivat sen jo kävelleet, osasivat neuvoa, että pääsee siitä autollakin. Kiva oli kaverit tavata, ehkä joskus uudelleen. He lähtivät seuraavalle kätkölle Ukonvuoreen (joka muuten oli meidän ihan ensimmäinen löytömme vajaa vuosi sitten), me puolestamme tultiin aamupalalle.

Iltapäiväkierroksella hautuumaan kautta poikettiin katsomassa, josko Ketveneensaaressa olisi jotain nähtävää. Vaikkapa ne "tuomarinkivet", jotka kaupungin jossain muinaismuistoluettelossa mainitaan. Niitä ei lähdetty sitten lähemmin katsomaan, koska joku paikallisasukas siellä tien varressa meitä neuvoi, että on ne siellä, tuon sinisen talon pihassa, eikä sen talon isäntä Pekka-vai-mikä-olikaan yleensä ole vihainen ollut jos niitä menee katsomaan, jos luvan ensin kysyy. Ei menty kysymään. Ei se kätkön paikka kuitenkaan olisi, jos toisen pihaan on muinaismuistot jääneet. 

Matkalla näkyi hiukan kohollaan oleva Leppäveden pinta ja eräänlainen Pikku-Punkaharju. Eipä se kannas tässä kovin hyvin näy, mutta kivaa seutua tuokin oli.

Loppupäivä kuljeskeltiinkin sitten tuossa lähistön metsäautoteillä katselemassa, josko sieltä jotain löytyisi. Kaikenlaistahan sielläkin oli. Tuolla on Jyväskylä.

Tässä on kivi, mikä muistuttaa jossain määrin sitä, mistä ei kuvaa otettu.

Sitten uusi tuttavuus päivän lopuksi: laakakorvasieni, sanoivat kaverit.

Sellainen äitienpäivä.

Hajanaisia mietteitä

Olenko mä jotenkin outo? Vaikka tuossa ihan tämän blogin alussa tämän vallan pyhän vaellusidean syntyessä kovin rupesin itsekin jopa varusteluetteloa kyhäämään, nyt on sellainen olo, että hei, ihan oikeasti, onko se nyt niin kertakaikkisen hankala homma mennä ja kävellä paikasta toiseen? Menee sinne mistä haluaa lähteä ja kävelee eteenpäin sitä suuntaa kohti, mihin haluaa päästä - eikö se ole siinä? Ja silti kyselen itsekin asioita tuolla naamakirjassa tähän liittyen. Mutta onko tämä siis joku suoritus? Vai haaste? Vai itselleen asetettu tavoite, josta selviää, miten selviää? En minä tiedä.

Ja onko minulla muka joku kiire? Tiedän (tai ainakin uskon), että kyllä minä selviän siitä n. 25 km/päivä ihan "hyvin". Toisaalta...miksi pitäisi olla joku päivätavoite, jos ei ole mitään aikarajaa? Ei ole sitä paluulippua ostettuna.

Hiukan jännittää se, millaista maastoa edessä on. Oletettavasti kuitenkin jonkinlaisia reittejä, ei mitään umpipöpelikköä, jos kerran laumoittain ihmisiä siellä läpi vuoden taivaltaa. Oikeastaan tarkemmin sanottuna se maasto itsessään ei ole se jännityksen kohde, vaan maaston mahdollinen jyrkkyys. Tänään postilaatikkoon oli ilmestynyt kartta, joka kertoo kaikkea jännää. Mm. sen, että voi olla tiedossa yksi pidemmänpuoleinen polvitesti alamäen muodossa. Joku paikallinen kävelysauvakauppa saanee minusta jossain vaiheessa asiakkaan.

Jotkut asiat tuppaavat ihan vain joskus ärsyttämään enemmän tai vähemmän. Yksi niistä on "kaanaankieli". En ole koskaan oppinut käyttämään juuri missään asiassa sitä termistöä, millä ymmärrettävät asiat sanotaan jotenkin vaikeasti alan omalla kielellä. En töissä, en seurakunnassa, enkä näissä pyhiinvaellusasioissa. Miksi ei voi puhua majapaikasta, kun tarkoitetaan majapaikkaa? Mitä sitten, jos ne paikalliset omalla kielellään puhuvat alberguesta vai mikä se nyt olikaan? 

No, nyt on kyllä heti mainittava yksi poikkeus, joka varmaan vahvistaa säännön...kyllä minä sujuvasti laitan storeen, "riifressaan",  ja käytän live mappia. Ei noiden geokätköjen kanssa tule mietittyä kotikielistä sanaa, johtunee varmaankin siitä, että sovellus on lontoota ja toisillemme näillä termeillä puhutaan. Kaipa sitä jollekin ulkopuoliselle puhuisi vaikka sivun päivittämisestä tai tallentamisesta.

Sitä paitsi ne kengät, joita viimeksi hehkutin...ne eivät lähde mukaan. Kevyemmät lähtevät. Kumma se on, jos näissä kotikivikoissa lenkkarimallisilla pärjää ja tienlaitaa niillä jaksaa kulkea, mutta ei sitten jossain kesäulkomaassa varjellu nyrjähdyksiltä liian kevyen kengän vuoksi. Melko monta kertaa olen meinannut kompastua vaelluskenkään, koska siinä vaiheessa, kun luulen jalkapohjan jo maata tapaavan, onkin vielä paksu kengänpohja välissä. Joskus hankin paljasjalkakengät, niillä varmaan tykkäisin kulkea.

Että tällaista.