Äitienpäivänä

Jo eilen huomattiin, että ihan tässä meidän likellä on julkaistu uusi geokätkö. Onhan niitä tälle seudulle odoteltukin, omaakin on jo vakavasti suunniteltu, jopa hiukan tarvikkeita tilailtu. Tällä kätköllä oli kuitenkin meille hiukan liian vaativia arvoja ja varustevaatimuksia, joten ei sitten eilen lähdetty enää päivän kätköreissujen (eilen 21 kätköä!) ja saunan jälkeen tätä ihmettelemään. Äitienpäivän aamu kuitenkin valkeni sen verran kauniina, että siinä aamuseitsemän jälkeen huomasin sanovani siipalle, että mitenkäs jos kuitenkin käydään edes silmäämässä tuota uutukaista. Keiteltiin siinä sitten aamukahvit pulloon ja lähdettiin paikalle, koska kukaan ei vieläkään ollut kätköä logannut. Hyvin oli tietä melko likelle, mutta viimeiset 300 metriä sitten rämmittiin sammaleisten kivien ja reitille vesottujen runkojen ylitse. Näköyhteys kätköönkin saatiin, mutta... ei ole apinageenejä näissä suvuissa. Kyllähän tuo isäntä otti vanhat "palomiestaidot" haltuunsa ja lähti koivua pitkin kapuamaan ja ihan leuankin sai lohkareen reunalle, mutta siihen se tyssäsi. Minä kauhistelin kovaan ääneen kaikkia muita kätköntavoitteluyrityksiä, joihin liittyi erinäisiä harkintoja railojen yli loikkaamisista ja muista epäikäkausisuorituksista. Istuttiin siitä sitten sammalilla sitä kahvia juomassa ja logattiin vain pelkkä note esittäen vieno toive mahdollisten geoapinoiden paikalle saapumisesta. Nättiä oli vieressä.

Yhdeksään saakka odoteltiin ja sitten lähdettiin kiertotietä kotiin. Tarkoitus oli katsella seutua sillä silmällä, josko jotain kautta joskus jaksaisi kantaa meidän jättitikkaat paikalle. Sellaista reittiä ei löytynyt, mutta kertakaikkisen upea kallionhalkeama kylläkin! Varsin harmillista, että etäisyyttä tuolle aiemmalle kätkölle on niin vähän, että tähän ei uutta saa laitettua. Just ja just sain itseni mahdutettua tuon suuaukosta sisälle. Sitten kyllä oli tilaa ihmetellä.

Matkalla oli myös palleroporoja, joita joku äityi tarkkailemaan hiukan lähempääkin.

Autollekin jo ehdittiin, kun siellä syrjätiellä tassutteli vastaan pari nuorta miestä, joilla oli gepsi kädessä. Eipä epäilystäkään, mihin olivat menossa. Kävi ilmi, että olivat jo illalla samaa kätköä ajatelleet, mutta vasta nyt sitten aamulla, kun huomasivat meidän noten loggauksista, lähtivät liikkeelle. Olivat meille sähköpostiakin laittaneet, että apina-apua on tulossa, mutta eihän meille mailit perille tule, kun on puhelimessa virransäästön vuoksi stamina päällä. Siinä sitten yhdessä takaisin purkille kaarrettiin. Hiukan oli nolo olo, kun tiedettiin, että ihan heidän siivellään tässä sitten FTF-merkintää havitellaan. Vaan eipä tuo ihan niinkään sitten käynyt :) Pojilla oli kyllä köysi mukana ja melko pitkän lohkareenkiertämisen ja arvioinnin seurauksena sen sitten kapulan avulla kiven yli heittivätkin ja toinen heistä yritti uskaltaa sen avulla kiipeämistä. Tuloksetta. 

Sitä samaa koivua siellä toisella reunalla lohkaretta ihmettelivät ja viimein kylmäpäisempi pojista lähti kapuamaan. Koivu oli muuten hyvä, mutta kun sillä on taipumus lähteä taipumaan loitommas. Siinä sitten kaksi nojasi koivuun ja minä roikuin koivunrungossa selkä lohkaretta päin väistellen kapuavan jaloista karisevia kokkareita. Ei auttanut kätkölle pääsyssä tämäkään. Viimein poikien mukana olleella köydellä olivat nuo miehet sitoneet muutaman rangan yhteen sillä aikaa, kun minä lähdin etsimään raahaamiskelpoista puunrunkoa. Hivenen lahoksi löydöstäni epäilin, mutta niin vain sitäkin sitten tarvittiin :D Hirvittävällä pinnistyksellä toinen nuorista miehistä sai itsensä hilattua niin korkealle, että juuri ja juuri yletti kätkörasian avaamaan ja kaiken tarpeellisen alas heittämään. Mikä tunne...meidän ensimmäinen FTF:mme! Eikä yhtään kuvaa tietenkään tullut paikasta otettua. Menkää itse paikan päälle katsomaan.

Yhdessä sitten taivallettiin takaisin autolle ja heitettiin pojat yhden sivupolun päähän heidän autolleen. Sillä aavistuksen isommalla japanilaisella ei ollut uskaltanut lähteä oikomaan ko. polkua, mutta koska olivat sen jo kävelleet, osasivat neuvoa, että pääsee siitä autollakin. Kiva oli kaverit tavata, ehkä joskus uudelleen. He lähtivät seuraavalle kätkölle Ukonvuoreen (joka muuten oli meidän ihan ensimmäinen löytömme vajaa vuosi sitten), me puolestamme tultiin aamupalalle.

Iltapäiväkierroksella hautuumaan kautta poikettiin katsomassa, josko Ketveneensaaressa olisi jotain nähtävää. Vaikkapa ne "tuomarinkivet", jotka kaupungin jossain muinaismuistoluettelossa mainitaan. Niitä ei lähdetty sitten lähemmin katsomaan, koska joku paikallisasukas siellä tien varressa meitä neuvoi, että on ne siellä, tuon sinisen talon pihassa, eikä sen talon isäntä Pekka-vai-mikä-olikaan yleensä ole vihainen ollut jos niitä menee katsomaan, jos luvan ensin kysyy. Ei menty kysymään. Ei se kätkön paikka kuitenkaan olisi, jos toisen pihaan on muinaismuistot jääneet. 

Matkalla näkyi hiukan kohollaan oleva Leppäveden pinta ja eräänlainen Pikku-Punkaharju. Eipä se kannas tässä kovin hyvin näy, mutta kivaa seutua tuokin oli.

Loppupäivä kuljeskeltiinkin sitten tuossa lähistön metsäautoteillä katselemassa, josko sieltä jotain löytyisi. Kaikenlaistahan sielläkin oli. Tuolla on Jyväskylä.

Tässä on kivi, mikä muistuttaa jossain määrin sitä, mistä ei kuvaa otettu.

Sitten uusi tuttavuus päivän lopuksi: laakakorvasieni, sanoivat kaverit.

Sellainen äitienpäivä.