Itero de la Vegasta Villalcázar de la Sirgaan 7.6.

Oli illalla käyty paikalliskaupassa ostamassa aamupalaa valmiiksi, koska majan aamiainen oli meitä ajatellen tarjolla turhan myöhään. Mehut siinä juotiin ja minä olin viisaana halunnut myös jotain tanakampaa ja päädyin sitten sardiineihin. No joo, viisaamminkin olisin voinut valita. Ei sardiineissa mitään, hyviä olivat, mutta pakkoko oli ottaa sellaiset öljyyn haudatut? Sen öljyn saaminen pois käsistä pelkällä kylmällä vedellä ei ollut liian yksinkertaista. Tässä kuitenkin tuota herkkua nautin, suostui kuvaajakin yhden maistamaan.

Anna teki jo lähtöä tässä vaiheessa, täytti vesipulloaan tuosta ruokapöytänänikin toimineen pyykinpesualtaan hanasta. Vakuutti sen olevan juomavettä, hiukan hämmästynyt oli, kun moista edes pienesti epäilin. Varmistuipa sekin, että kyllä näitä paikallishanavesiä voi huoletta juoda. Matkan varrella monesti täytettiin juomapullot kyläteiden varsilla olevista hanoista, tosin yleensä sellaisista, jotka oli mainittu Jimmyn kännykän kartassa juomavedeksi. Jossain vaiheessa nähtiin joku kylän mies täyttämässä pulloaan sellaisenkin putken päästä, jonka kyltti kertoi, ettei tätä vettä ole tutkittu ja terveydelle hyväksi havaittu. Tuo mies kertoi, että kyltin sanoma on se, että vesi on lähdevettä, ei vesijohtovettä, loistavaa juomavettä kuitenkin. Niinhän tuo tuntui olevan, koska kaikista vesistä on taudeitta selvitty.

Boadilla del Caminossa oli auki albergue, josta kulkijat saivat sitten aamiaisen. Kahvia, mehua ja patonkia. Paikanpitäjä oli suht' nuori, rastatukkainen miekkonen, joka kuuli, kun huikkasimme goodmorningit pöydässään jo istuvalle ennestään tapaamallemme amerikkalaispariskunnalle. Tuosta pitkästä, kahden sanan mittaisesta lausahduksesta tuo kaveri päätteli, että Suomesta olemme. Kuulemma sen huomaa aksentista. Jahah. 

Jossain vaiheessa aamiaiselle saapui myös kolmen nuoren vaeltajatyttösen seurue, jonka ilmaantuminen sai rastapojan vilpittömän estottomasti viheltelemään ja ilahtuneena pyörittelemään silmiään. Kivahan se, että näytti työstään tykkäävän. Me jätimme hänet toimenkuvaansa hoitamaan ja jatkoimme matkaa.

Ja matka näytti tältä. Tämä varmaankin Canal de Castillon varrelta.

Kastelusysteemejä näkyi vähän väliä. Näiden reunalla oli väsyneen matkaajan mukava istuskella.

Frómistassa vesi suorastaan virtasi. Tällä kohdalla vaellusreitti kääntyi pienelle kanavan yli johtavalle puusillalle. Huoleton kulkija olisi vallan hyvin saattanut harhautua ja jatkaa matkaansa väärää puolta kanavaa. 

Ei jäänyt muille tienkäyttäjille epäselväksi se, millä asioilla tässä yleisen tien sivussa oikein kuljetaan.

Viimein se päivän päätepistekin eteen tuli. Villalcázar de la Sirga. Minua alkoi jo väsyttää ja suorastaan itku tirahti, kun majan respassa punahuulityttö ensin säikäytti kysymällä, onko meillä varaus ja sitten heti perään lohdutti, että ei hätää, kyllä tilaa löytyy siitä huolimatta. Maistui mummolle siinä vaiheessa vesi, suorastaan tutisutti. Päivälle oli kertynyt pituutta jo liki 31 km. Hiukan liikaa meikäläisen olemattomalle kunnolle kaksi peräkkäistä noin pitkää kävelypäivää.

Joka tapauksessa lähdimme hiukan kylää katsastamaan. Ainahan sitä hiukan jaksaa kävellä.

 Haikara oli vieraillut haikaran kotona kyläkirkon katolla.

Jostain syystä olen viehättynyt näistä sortuneista ja muuten vain ränsistyneistä muureista, vaikka ne kertovatkin omaa karua kieltään jonkinlaisesta rappiosta.

Kylällä oli aika paljon väkeä liikkeellä, ihan busseilla olivat tulleet sinne. Ilmeisesti oli ollut joku Corpus Christi -juhla. Minunhan pitäisi noista jotain tietää, mutta en ole tähän perinteeseen sen suuremmin perehtynyt. Väkeä kuitenkin oli. Yritettiin siinä kulkiessamme löytää kauppaa, joiltakin muilta vaeltajilta kysyttiinkin. Heidän huolensa oli se, että yrittivät löytää "decent food". Siis mitä? Kaikki paikathan tuolla kunnollista ruokaa tarjosivat. Näille ei ilmeisesti sitten kelvannut mikään sellainen, mihin eivät olleet tottuneet, muuten en tuota lausahdusta osannut ymmärtää. 

Paikalliset eivät puolestaan englantia ymmärtäneet, kunnes kohdalle sattui alun toisella kymmenellä oleva poika, joka olikin ensimmäinen paikallinen, joka uskalsi ja halusi vähäistä kielitaitoaan käyttää. Viittoili, selitti ja piirsi. Kauppa varmaankin oli siellä, missä hän sen sanoikin olevan, me vain emme löytäneet sitä.

Paikallis-Jaakoppikaan ei vaeltajan kanssa jutellessaan sen suuremmin asiaa meille avannut, vaikka kulkijan katse on kysyvä.

 Kävimme sitten punahuulitytön baarissa omalla majallamme ilta-aterian nauttimassa. Aiemmin matkalla tapaamamme amerikkalaisetkin tulivat sinne syömään, kunhan ensin olivat käyneet ruokalistan katsomassa ja etsimässä muualta rouvaa enemmän miellyttävää evästä. Sellaista eivät kuitenkaan olleet kylältä löytäneet, joten palasivat tuonne ja liittyivät seuraamme.

Iltaa kohden ruusujen keskellä kuivumassa olleet pyykimmekin saavuttivat tavoitteensa.