Reliegosista Leóniin 11.6. ja lepopäivä Leónissa 12.6.

Matkasta Leóniin ei ole oikeastaan minkäänlaisia muistikuvia. Päätellen siitä, että Jimmyllä oli yksi kuva paikkamerkinnällä Mansilla de las Mulas, olemme onnistuneesti senkin kylän läpi kulkeneet. Muistan ajatelleeni, että tämä on se kylä, mihin se edellispäivänä sateeseen poistunut mies jatkoi.

Leóniin kuitenkin päädyimme. Istahdimme kuppilaan selailemaan Booking,comin tarjontaa, koska suunnitelmissa oli pysytellä päivä paikallaan ja hiukan lepuuttaa koipia. Minulla oli neljä kurjaa rakkoa jaloissa, joiden kanssa kyllä eli ja pystyi kävelemään, kun päätti vain unohtaa ne, mutta selvähän se oli, että keväällä ostamani kengät olivat tähän tarkoitukseen sopimattomat. En ollut osannut niitä ostaessani ajatella, että lähtisin niillä näin pitkään kulkuun milloinkaan. Oli siis ajatus, että jospa tästä kaupungista sitten uudet kengät löytyisi ja voisi nuo entiset ja jotain muutakin kampetta laittaa postin kautta takaisin kotimaahan.

Netti tarjosi Hostal Don Sueroa kohtuuhintaiseksi majapaikaksi ja siihen sitten tartuimme. 

Oli helpottavaa tietää, että kun seuraavan kerran tuolilta nousee jalkeille, saa rauhassa kävellä ja tietää saavansa oman huoneen. Kyllä vanha paremmin sopeutuu siihen, että saa rauhassa  järjestellä itsensä suihkuun ja sieltä pois, eikä tarvitse jonottaa samaan vessaan parinkymmenen muun kanssa. Oma huone oli siis ansaittua ja kaivattua luksusta meille.

Majoituimme ja lähdimme kylää katsastamaan. Kenkiä etsiskeltiin, kaikenlaista kyllä näytillä oli, mutta jotenkin en nyt sellaisiin kimallesandaaleihin ja muihin korkkareihin innostunut. Varsinaista urheilukauppaakaan ei eteen osunut. Yhdestä liikkeestä sitten myyjä antoi vihjeen, kertoi, miltä kadulta löytyy camino-varusteisiin erikoistunut liike. Viittoili tuonne ja tuonne ja sinne sitten lähdettiin. Mainittu katukin löytyi ja sitä lähdimme kuljeskelemaan. Löytyihän se etsimämme liikekin viimein siitä päästä katua, mille ensin olimme selkämme kääntäneet ja siispä liikeeseen sisälle kenkiä hypistelemään. Jimmy muutamia pareja hyllystä esille jo ottikin, kun myyjä tuli tarvettamme tiedustelemaan. Hän suunnilleen tuhahti katsomillemme kengille ja lähti hakemaan minulle varastosta jotain. Ensimmäiset tarjotut kengät olivat Adidakset. Vaikka Jimmy äityikin myyjää opastamaan Adidaksen boikotissa olemisesta, sovitinpa siinä joutessani niitä. Ei sitten alkuunkaan minun jaloilleni, äärimmäisen epämukavat! Silloin myyjä singahti takaisin varastoonsa ja palasi käsissään siniset espanjalaiset Chirucat. Täysin tuntematon merkki, mutta kun nuo jalkaani sain, tiesin, että tässä ne nyt ovat! Kaupat tehtiin. Samassa rytäkässä myös kaksi sadeviittaa vaihtoi omistajaa, koska meidän Gore-Texien sateenkestävyys oli osoittautunut kohtalaisen kehnoksi. Kaupanpäälle sain vielä Mundon vaellussukat. Kun siinä lähtöä sitten tehtiin, myyjä vielä raapusti paperille oman puhelinnumeronsa ja kehotti soittamaan, mikäli jossain asiassa Leónissa apua tarvitsisimme. Samalla myös neuvoi, että ei kannata ostaa erikseen ruokaa, vaan kannattaa tilata yksi viini, koska sen kanssa saa aina jotain syötävää. Jos jää nälkä, vaihtaa sitten vain paikkaa ja tilaa jälleen viinin. 

Huomattiin tuo tapas-tapa edellisen kerran Espanjassa käydessämme - Madridissa muutama vuosi sitten ihmeteltiin, että tuli ihan tilaamatta kunnollisia suupaloja, eikä pelkkiä suolapähkinöitä. Hyödynnettiin sitten täälläkin kenkäkauppiaan neuvoa.

Perjantaina 12.6. pidimme siis ansaitun lepopäivän. Kengät oli saatu hankittua, joten edelliset saattoi hyvin käydä postittamassa kotimaahan. Samaan postipakettiin päätyi myös neuletakki, joka ei suostunut kovin kivasti kuivumaan käytön jälkeen, toinen T-paita (koska yhdelläkin kävelypaidalla selvisi), bluetooth-näppis (koska ei tätä blogia sitten pystynytkään/jaksanutkaan kirjoitella ajantasaisesti, vaikka niin sitä etukäteen suunnitteli), toinen otsalampuista, Jimmyn sandaalit (koska Crocseillakin pärjäsi), lippalakki (koska buffo riitti, tosin sateella uuden viitan kanssa lippa olisi ollut hyvä, sen huomasin myöhemmin taipaleella - takin hupun lippa oli silmälasit suojannut, mutta sitä ei taas jaksanut sadeviitan kanssa käyttää), rintsikat (kulkiessa mukavimmat olivat Sloggin systeemit ja niitä kahdet reissuun näyttivät riittävän) ja jotain pientä sälää tyyliin uima-allasmajassa saamamme pienet muoviset Camino-kädet. 

Postissa aikamme ihmettelimme, mihin palveluun pitäisi vuoronumero ottaa. Sitten poikkesimme katsomaan, onko myynnissä laatikoita. Hinta oli hurja, eikä oikein ollut selvyyttä, sisältyykö siihen postitus ja jos sisältyy, meneekö ulkomaille saakka. Ainoa joutilaan näköinen miekkonen oli vartija, jolta sitten kysymään. Yllättäen hän ei puhunut englantia, mutta asia saatiin selvitettyä. Näytin muovikassia, jossa postitettava tavara oli ja höpötin Finlandista jotain. Hän kävi hakemassa vuoronumeron ja näytti, mille tiskille pitää jonottaa. Kohta sitten päästiinkin laittamaan kamoja laatikkoon. Tiskin takana oleva setä osasi riittävästi englantia ja nätisti merkitsi lapulle, mitkä kohdat pitää täyttää. Antoi selvät ohjeet ja naputteli itse tarpeelliset tiedot meidän kirjoittamistamme lappusista sitten varsinaisiin osoitetarroihin. Suunnilleen 3,5 kg tavaraa lähti kotimaata kohti.

Seuraava tavoite olikin sitten hankkia pitkähihainen joko Jimmylle tai minulle. Jos sellainen löytyisi Jimmylle helpommin, minä ottaisin poislähettämäni neuletakin tilalle Jimmyn fleecen, joka oli minulle sopivamman kokoinen kuin Jimmylle. Ennen siestaa ei kuitenkaan sopivaa kauppaa matkan varrelle osunut. Muuten vain sitten kuljeskelimme pitkin kylää. Kivoja katukiveyksiä.

Leónissa oli sopivasti meneillään markkinat. 

Täällä ollaan, ruoka tuoksuu, eikä vielä ole ruuhkaa. Varsinaisesti markkinameininki ei vielä ollut vilkkaimmillaan, kun sinne keskellä päivää menimme, mutta ihan mukavahan noita juttuja oli siellä katsella.

Paistetaanko pikkuisen possua? Vai maistuisiko joku muu? Ehkä makkara? Ai mutta voi, ei me voida myydä, kun ei meillä ole sitä hygieniapassia. Oikeasti... nämä kaikki täällä saavat kyllä taas kerran miettimään kaikkea sitä Suomen järjettömyyttä..

Osasivat täälläkin takoa sun muuta.

Tämä oli hyvää! Hintaa en muista, mutta ainakin siitä nälkä lähti.

Huomasin siinä makkaranpaloja syödessämme. että aukion laidalla tapahtuu jotain, mistä en mitään ymmärrä. Ruokaan se liittyi, koska ravitsemuskatoksen veijari kävi välillä tämän hyyppärin luona jotain hakemassa, joten piti mennä tarkistamaan tilanne. Hah, simpukoitahan siellä pestiin! Aivan varma en ole siitä, liittyykö tuo astianpesuaine juuri tähän tapahtumaan... Ja kuvaamiseen kysyin luvan.

Veikkaan, vaan en varmaksi muista, että tämä oli se katedraali, mihin oikeasti ajateltiin sisälle poiketa noin niin kuin ex tempore, mutta ajatus haihtui, kun olisi pitänyt maksaa kirkkoon sisälle menemisestä. Ymmärrän kyllä, että näiden ylläpito maksaa ja sitä vartenhan näitä maksuja kerätään, mutta en silti ole valmis maksamaan moisesta. Kaikella rakkaudella - onhan näitä nähty... Leiman siihen tärkeään  pyhiinvaelluspassiin sai museon puolelta.

Jostain syystä pidän kummallisista paikoista pilkistävistä nähtävyyksistä. Ja niistäkin, joita kukaan muu ei oikeastaam nähtävyytenä pidä.

 Kätkölläkin ehdittiin käydä. Tämä lehmä tavallaan liittyy asiaan. Kun Jimmy palautti kätköä, loitommalla vanhan vaimonsa kanssa istuva vanha mies näkyi huomanneen sen, että jotain hämärää tapahtuu. Miehen käsi nousi, ikään kuin asetteli jotain ylemmäksi ja vilkuili meihin päin selittäessään asiaa vaimolleen. Katosimme viisaaksi pois lähtiessämme poiketa heidän kauttaan sopertamassa jotain tyyliin "no problema, geocache" ja puhelimen kätkökarttaa samalla näytimme. Mies nyökytteli toistellen "si, si",  ehkä hän oli huolestunut  ja halusi päästä ulkomaanhuumekätköpiilottajaraggareista rauhanomaisesti eroon tai sitten tiesi, mistä on kyse.

Iltaruoka nautittin periespanjalaisessa  (???) "Boston" -nimisessä ravintolassa. Ei näyttänyt päälle päin kovin viihtyisältä, pikemminkin muoviselta, mutta voe mahoton, ruoka oli kauniisti esille laitettu ja HYVÄÄ!

Ennen nukkumaanmenoa vielä poikkesimme "Molly Malones" -nimisessä irkkupubissa. Sieltä saimme LP-levyjä muistuttavat lasinaluset ihan kotiin tuotaviksi. Paikalle tuli myös australialainen vaeltaja, joka oli aloittamassa taivaltaan Leónista ja oli siis vielä hyvissä voimissaan. Hän innostui paikan musiikista (irkkua ja galiciaa sekaisin, ainakin päätellen Shazamin tulkinnoista) ja kertoi tarinoita Molly Malonen ja irlantilaisten kaivostyöläisten vaiheista. Kertoi olleensa itsekin kaivoksessa 17 vuotta töissä. Tälle caminolle oli valmistautunut, ymmärtääkseni kävellytkin, mutta ennen kaikkea pakannut, heittänyt puolet pois, pakannut, heittänyt puolet pois jne. Joka tapauksessa oli innoissaan ja jaksoi riverdancia jaloillaan pöydän alla leveä hymy huulillaan. Valitettavasti emme häntä enää loppumatkalla tavanneet...olisi ollut kiva tietää, vieläkö viikon jälkeen dansit sujuu.

Calzada del Cotosta Reliegosiin 10.6.

Aamulla amerikantäti tuli kertomaan, että hän haki yöllä pyykkejä sisälle ja arveli minunkin paitani sieltä tuoneen. En suostunut omakseni tunnustamaan, mutta ystävällistä, että hän oli muitakin ajatellut. Yöllä jyrisi ja välkkyi oikein urakalla, ikkunan vieressä toisella puolella käytävää nukkunut jo aiemminkin mainittu Kanadan kiinalainen (kansallisuutensa ei tosin vielä tässä vaiheessa ollut meille paljastunut, mutta selvyyden vuoksi kutsun häntä tässä jo nyt nimellä Canchi, koska niin hänet ristimme jossain vaiheessa,) oli välkettä ihan noussut katsomaan ja oli siitä innoissaan. Mikäpäs siinä, ukkoset ovat hienoja, jos niitä voi katsella sisätiloista tai ainakin sateensuojasta, mutta en kaivannut tuossa vaiheessa lainkaan sitä mahdollisuutta, että tuolla jossain aakealla laakealla kulkiessani minkäänlainen ukkossysteemi päälle kulkeutuisi. Onneksi näytti siltä, että pois se on menossa. Vielä kuitenkin sateli, joten piti vetää takkia päälle ja housuja jalkaan, kun lähtöä tehtiin.

Ei se sade siitä kuitenkaan mihinkään tauonnut ja päivästä tulikin sitten ensimmäinen sadekulkupäivä. Kovin huonosti imee vettä espanjalainen maaperä ja poluista tuli melko pian sellaista kurakkoa, että kierrellä piti. Punaruskeaa puuroa tarttui välillä kengänpohjiin niin, että piti ihan ravistella ylimääräistä painoa pois. Mutta mitäpä tuossakaan muuta saattoi tehdä kuin talsia eteenpäin. Canchi paineli vauhdilla meidän edellämme ja katosi horisonttiin. 

Takaa tuli sitten poliisiauto, pysähtyi rinnalle ja rupesivat juttelemaan. Englantia osasivat! Jotain osoittivat ja käskivät katsoa, luultiin ensin, että rinkkaa tai jotain siitä roikkuvaa tarkoittivat, mutta ei - pysähtyivät näyttääkseen kulkijalle, että kauempana pellolla seisoi kauris ruokailemassa. Eipä olisi tuota huomattu siinä sateessa katse kohti varpaita kävellessämme. Muutama sana vaihdettiin, kysäisin, että eivätkö haluaisi olla niin seurallisia, että astuisivat ulos autostaan ja taittaisivat kappaleen matkaa siinä rinnallamme kävellen. Ensin eivät ymmärtäneet kysymystä ja arvelivat, että haluamme jatkaa heidän kyydissään eteenpäin. Selitin uudelleen, mutta eivät oikein sitten innostuneet ajatuksesta, vaan päätivät jatkaa autoitse matkaansa.

Viimein kohdalle osui avoinna oleva maja, josta leijui kahvin tuoksu. Rinkat seinän viereen, märkä takki pois päältä (ei muuten pitänyt vettä, kuten eivät housutkaan) ja sisälle, koska muuten paleli. Canchikin näkyi olevan  paikalla, näkyi nauttivan jotain Oikeaa Syötävää, eikä pelkästääm espanjalaisten ihannoimia aamupalacroissantteja. Ilo oli meilläkin suuri, kun selvisi, että kyllä vain, täällä ei yhtään nikoteltu, kun turisti tahtoi munia ja kinkkua ja siihen vielä tomaatin mukaan. Kyllä maistui!

Matkaa jatkettiin maha täynnä. Ikävää oli vetää terassin tuolin karmilla roikkunut märkä ja kylmä takki takaisin päälle, mutta mahtoiko olla vaihtoehtoja...?

Ymmärrettävistä syistä emme matkan varrella juurikaan kuvailleet mitään. Viimein oli taas maja edessä ja aavistuksen pelonsekaisin ajatuksin jonoon menimme. Mitä sitten, jos tämä onkin täynnä? Takana oli jo 27 km ja opaskirjasen mukaan seuraavaan majoitusta tarjoavaan paikkaan olisi vielä jotakuinkin 6 km matkaa. Tosin käytäntö oli osoittanut, että usein majoja oli tarjolla muitakin, kuin pelkästään kirjassa olevat ja kännykartasta niitä löytyi hyvin. Nyt ei vain ollut yhtään intoa, eikä voimia jatkaa tallustelua. Yksi mies näytti käärivän sadeviittaa uudelleen ympärilleen ja tarttuvan kävelysauvaansa ja pahasti näytti siltä, että hänelle ei sijaa siis löytynyt. Onneksi hälytys oli väärä! Hän oli vain valinnut sen vaihtoehdon, että piti pienen tauon ja jatkoi matkaansa todeten, että eihän tuo ole kuin 6 km seuraavaan...joopa.

Paikan isäntä oli totinen tapaus, ei juuri hymyillyt kenellekään, kuten ei myöskään se naisihminen, joka siellä majoittujia ohjaili oikein toimimaan. Petipaikat siis löytyivät meillekin. Kuuden hengen huone, jossa ei ollut vielä muita, kun sinne menimme ja saimme siis rauhassa purkaa rinkkojamme ja käydä suihkussa. Kävi ilmi, että rinkan sadesuoja ei ole tarkoitettu suojaamaan sateelta. Olisihan se pitänyt tyhmemmänkin älytä, että menee se vesi sieltä selän kautta takkia pitkin ja kertyyhän sitä sinne suojan alareunaan. Meillä ei suinkaan kaikki vaatteet tuossa vaiheessa kunnolla muovipusseissa olleet, joten kuivateltavaa löytyi. Ikävää oli se, että rinkassa alimpana ollut makuupussi oli kastunut. Sitä sitten levittelemään aulan kaiteelle kuivumaan, koska muut eivät olleet vielä keksineet sitä tilaa itselleen varata.

Huoneeseen tuli vähitellen muitakin märkine vaatteineen, joten hiukan piti omia keräillä omalle tontille. 

Kaksi vanhempaa ruotsalaismiestä ottivat alasängyt ja heidän kanssaan kulkenut itävaltalaistyttö toisen vapaana olleista yläpunkista. Ei aavistustakaan, kuin pitkän matkan olivat yhteistä matkaa tehneet, mutta hyvin heillä näytti synkkaavan. Jossain vaiheessa tyttö pyöritteli sedille silmiään ja pyysi heitä miettimään, mitä hänen ystävänsä kotona sanovat, kun hän kertoo että kulki kesän kahden ruotsalaisvanhuksen kanssa. 

Tämä maja oli matkan ainoa sellainen, jossa peitto maksoi. Ei paljon, eurolla sen taisi saada, mutta maksoi kuitenkin. Piti sellainen kuitenkin käydä Jimmylle hakemassa, koska pussia ei voinut kuvitella käytettävän.

Ruoka-aikaa odotellessa hiukan lepäiltiin välillä. Viimeinen vapaista paikoista tuossa huoneessa meni sitten saksalaistädille, joka ei puhunut muuta kuin saksaa. Kuului siihen kansanosaan, joka ei suuremmin antanut asiaa haitata sen, että hänen keskustelukumppaninsa ei välttämättä saanut selvää siitä, mitä hän toimitti. Tädillä oli vaikeuksia hillitä itseään, kun hän keksi, että Jimmyllä on tapana nukkua pelkillä kalsareillaan näissä julkisissa tiloissa. Hihitteli siellä punkassaan ja kohotteli kulmiaan ja höpötti "sexy man". Oli tikahtua, kun minä sitten huvikseni käännyin vetämään viltinkulmaa Jimmyn suojaksi, kun muutenkin siinä juuri jalkeilla olin. Täti muuten kuorsasi yöllä...

Paikan ruokailutila vaikutti sen verran pieneltä, eikä sinne varauksia otettu, että menimme varmuuden vuoksi jo hieman etuajassa pöytään istumaan. Muitakin tuli, meidän pöytäämme jäi kaksi vapaata paikkaa. Jossain vaiheessa sitten Canchi saapui ja jotakuinkin samoihin aikoihin myös eräs saksalaispoika, jotka molemmat ilahtuivat, kun näytimme, että kyllä tähän pöytään voi istua. Canchi oli veikeä tapaus. Kaikki mahdollinen maailmassa kirvoitti hänestä vilpittömän "WAU" -huudahduksen. Hän tuntui nauttivan koko vaelluksesta ja kaikesta näkemästään täysin sydämin.

Saksalaispojalla oli kunnioitettava asenne vaellukseen. Hän ymmärtääkseni teki työkseen tietokoneiden kanssa jotain ja oli työskennellyt jo pitkään sen verran ylitöitä, että saattoi nyt sitten pitää vapaata koko vaelluksen ajan ja palkka silti juoksi. Mukaansa hän ei ollut ottanut edes kännykkää, koska halusi irrottautua kaikesta. Ystävänsä kotona olivat enimmäkseen pitäneet häntä jotenkin vinksahtaneena. Hän ei ollut mikään välineurheilija muutenkaan, ei näyttänyt panostaneen helposti kuivuviin tai kevyesti kannettaviin vaatteisiin. Sanoi senkin, ettei mieleensä ollut juolahtanut, että Espanjassa voisi sataa, eikä hänellä siis ollut mukanaan edes sadevarusteita. Oli kulkenut reitin alusta saakka ja oli hyvin pärjännyt. Uskon, että pärjäsi kyllä tästä eteenkin päin, vaikka nyt hieman sade olikin asioita vaikeuttanut.

Joka tapauksessa vesi on vain vettä ja aikanaan kaikki kuivaa. Kengät eivät kastuneet niin märiksi, etteivätkö aamulla olisi olleet aivan käyttökuntoisia.

Calzadilla de la Cuezasta Calzada del Cotoon 9.6.

Aamiaisen perässähän sitä taasen polulle lähdettiin.  Baari La (De? Le?) Palomar Ledigoksessa sai kunnian saada meidät asiakkaikseen. Jos olisi aavistettu, miten pitkissä kantimissa sen tilauksen perillesaaminen oli, puhumattakaan aamiaiseen käsiksipääsemisestä tai sen maksamisesta, olisimme ehkä jatkaneet matkaa. Baarinpitäjällä oli monta rautaa kerrallaan tulessa, eikä niistä raudoista vähäisimpänä suinkaan ollut baaritiskin päässä majaillut kaveri- /työkaveri-/omistajakaveriporukka, joka oli aamunaukuilla puoli kymmenen aikaan. Baarinpitäjä siinä kommentoi ja huuteli heillekin välillä ohjeita ja ilmeisen tuskastuneena toisinaan kävi itsekin hörppäisemässä lasista, jota aamunaukkailijat omin toimin tarvittaessa täydensivät baarin hyllystä hakemastaan pullosta. Jotain evästä viimein saatiin massuumme. Kovin julkisesti en kuvaa kehdannut napata - ties miten äksy tuo baarimies olisi ollut. Jollekin asiakkaalle messusi kohtalaisen tarmokkaasti (tosin aivan aiheesta), että kun ovessa lukee PRIVADO, se tarkoittaa, että oven takana oleva alue ON PRIVADO ja se asiakkkaiden vessa on siellä pihan perällä.

Jostain syystä olen napannut kuvan Moratinos-nimisen kylä raitilta. Näkyy olevan kovin hiljainen tämäkin kylätie. Luultavasti syy kuvaan on se, että tuolla kuvaajan selän takana saattaa olla maja, jonka alueella olevaan kätköön jätimme sen varvassandaalikulkijan, joka tuolla aiemmin yhdessä kuvassa raunioiden edessä puskassa roikkui.

Matka vähenee. Ei tosin aavitustakaan, mistä tämä on, mutta kuitenkin on.

Matka rupesi lähenemään kolmeakymppiä (jäi 28 kilometriin) ja eteen tuli maja Albergue S. Rogue. Astuimme aulaan ja hetken huhuilimme. Ketään ei näkynyt ja lähdin sitten katsomaan, mahtaako makuusalin puolella olla joku elossa. Ensimmäisiltä jaloilta kyselin, mikä mahtaa olla systeemi, kun näyttää kuitenkin olla kirja pöydällä ja siinä nimiä ja passin numeroita, että jotta tarviiko tässä nyt jotain tehdä...? Kuulemma siitä vaan peremmälle ja punkkaa valitsemaan. Ahaa. No, mentiin peremmälle, valittiin punkat ja käytiin suihkussa. Jossain vaiheessa tehtiin sitten lähtöä kylälle ja aulassa seisoskeli seuraava epätietoinen pariskunta, jota valistimme samoin sanoin, kuin meitä oli valistettu. Toinen matkamme varrella myöhemmin useasti esiintyneistä amerikkalaispariskunnista, nämä olivat kotoisin Oklahomasta, nimiä emme tulleet koskaan kyselleeksi. Silloin peräkammarista hilautui esille henkilö, joka kuitenkin toivoi niitä passeja nähtäväksi ja huolellisella käsialalla kirjasi ylös, keitä hänen majaansa on sattunut saapumaan. Muuta hän ei sitten tahtonutkaan. Paikka toimi lahjoitusten varassa, joten jotain purkkiin sujautimme, että saisivat jatkossakin pidettyä tällaista palvelua yllä.

Lähdimme etsimään kauppaa, koska hyvä olisi saada jotain aamupalaksi ja seuraavan päivän eväiksi. Kauppa löytyikin, mutta se oli kiinni. Aivan, siesta... Siinä edessä ihmetellessämme ja ruokapaikkaa etsiessämme kadun valtasivat lampaat. Niitähän toki piti kuvailla edestä ja takaa. Ujoin reppana yritti mennä autojen toiselta puolelta, koska Jimmy oli ilmeisen pelottava siinä jalkakäytävällä.

Selvittyämme lammaslaumasta jatkoimme ruokapaikan etsimistä. Vastaan tuli tyttö, joka halusi auttaa. Paikallisen tavan mukaisesti hän ei puhunut sanaakaan englantia, mutta se ei häntä hidastanut. Saimme selville, että hän oli asunut kylässä jo 15 vuotta ja oli kotoisin Bulgariasta. Neuvoi ruokapaikan ja innostui, kun kerroimme, että kauppaankin olimme aikoneet. Kuulemma tuntee omistajan ja kyllä kauppaan pääsee. Ihmeellistä, miten paljon loppujen lopuksi kielimuurista huolimatta voi toista ymmärtää, jos haluaa. Kädestä pitäen vei meidät takaisin kaupan ovelle ja painoi sitten ovisummeria...arrghhh. Omistaja siis herätettiin siestalta, koska turisti halusi ostaa appelsiinin ja jugurttia.Ystävällisesti hymyillen sieltä mies ovelle kuitenkin tuli ja bulgarialaistytön kanssa jotain jutustelikin. Saimme kaupasta mitä halusimmekin ja kovin nöyrästi kiitellen lähdimme viemään ostoksiamme majan jääkaappiin, pesimme pyykit ja sitten uusintaretkelle kohti iltaruokapaikkaa. 

Ravintola löytyi ja siellä istuivatkin jo majan aulassa tapaamamme oklahomalaiset. Heille tietysti piti lammaskuvia esitellä. Ruoka oli hyvää, oikeastaan reissun tähän saakka kauneimmin koottu lautasellinen, kerrankin salaattia ruuan sivussa ihan runsaasti. 

Hiukan näytti taivas ja säätiedotus illalla jo varoitusmerkkejä siitä, että saattaapa yöllä sadella, joten hain sitten vastoin alkuperäisajatusta vielä illan viime teoikseni pyykit sisälle. Hyvä niin, yöllä nimittäin tuli kunnon ukkonen sateineen. 

Santa Gunvaldkin tuli majassa ikuistettua.

Villalcázar de Sirgasta Calzadilla de la Cuezaan 8.6.

Kelit jatkuivat edelleen loistavina ja mielikseen sitä aamulla itsensä punkasta ylös kampesi ja tielle patisti. Otsalampun valossa kannettiin tuostakin majasta kamppeemme ulkotiloihin ja siellä vasta sitten rinkat kulkukuntoon rustattiin. Aamiaista ei vielä tuossa vaiheessa tarjolla ollut, mutta niin se näytti säännöksi muotoutuvan, että joitakin kilometrejä piti aina ennen aamukahvia tallustella. Minä tosin en koko reissun aikana juonut kuin vajaan kupillisen kahvia, ei maistunut. Pysyttelin appelsiinimehuissa. Aivan ihania ne vastapuristetut! Tosin välillä iski nuukuus, enkä raaskinut sellaista ostaa (2 €) ja tyydyin pullotettuun (usein 1,20 €).

Tuon pytingin seinustalla oli kätkö, jota meistä ketterämpi pienen aidan yli loikkasi noukkimaan. Hyvät olivat kätkön vihjekuvat, niiden perusteella sen sieltä nopsasti näki. Ja tietysti juuri sillä kriittisellä hetkellä paikallisetä kurvasi kulman takaa sanomalehti naamansa edessä. Minä vahdin rinkkoja ja Jimmy lymyili puskan takana. Setä ei huomannut mitään, mutta vastapäisestä kahvilasta muut vaeltajat hieman kummeksuen touhujamme tuijottivat. Mentiin sitten itsekin sinne kahville ja varauduttiin selittämään, mutta eivätpä nuo ainakaan tunnustaneet olleensa kiinnostuneita.

Tuolla se kätkö joka tapauksessa oli. Kylän nimi oli Carrión de los Condes.

Erään talon seinässä oli kannustava viesti meille. Santiago on parin askeleen päässä eli ihan kulman takana.

Suunnattoman vaihtelevaksi ei kulkupäivän maastoja voinut kehua. 

Jossain vaiheessa loputtomien suorien jälkeen löytyi kulkijan iloksi pieni lepopaikka. Innokas yrittäjä oli sinne myyntikojunsakin ajellut. Kaipa häneltä moni kävi jotain ostamassakin, meille tosin riitti omat eväät. Saman pöydän ääressä lepäili alussa myös vaeltajakoira emäntänsä kanssa. Hienosti kantoi valkoinen Lady omat kamppeensa mukanaan ja näytti ihan tyytyväiseltä oloonsa. Minua vain hieman säälitti ajatus siitä, että niissä iltapäivälämmöissä joku joutuu turkki päällä kuljeksimaan.

Siinä uuvuttavan taipaleen aikana Jimmy jossain vaiheessa kysäisi, että kumpikos meille päivän päätepisteessä sitten mieluummin majaksi kelpaisi, sekö, missä on ilmastoitu huone vai se, missä on uima-allas. Otettiin sitten se uima-altaalla varustettu. Vallan ystävällinen vastaanottopoika siellä tiskin takan hääräsi, kehui suomalaisia passejakin kauniiksi. Luultiin jo, että saimme jonkinlaisen erityiskohtelun, kun hän ohjasi meidät majapaikan toiseen kerrokseen PRIVADO-kyltin taakse. Kyse taisi kuitenkin olla siitä, että meidät iäkkäämmät majoitettiin yläkertaan, nuoriso jäi alas. Ja täyteen se vanhainkotikerroskin tuli, eivätkä kaikki kuitenkaan olleet iälä pilattuja sielläkään.

Täällä majassa muuten saimme ensihavainnon eräästä kanadankiinalaisesta. Hänen kanssaan ei vielä sanaakaan vaihdettu, hän vain sattui nukkumaan yläpunkassa. Palataan asiaan myöhemmin lisätietojen kera.

Kelpasi siellä varpaitaan huljutella ja kuumaa pintaa muutenkin vilvoitella. Matkaa ei ollut kertynyt kuin n. 22,5 km, mutta sekin riitti.

Henkilökunnan edustaja kierteli välillä tarjoilemassa leilistä jotain paikallisjuomaa. Minä höppänä en osannut siitä oikealla tavalla lientä suuhuni ruikauttaa, vaan menin pöljä suoraan siitä pillistä sitä juomaan. Paheksuvansäälivästi minua mulkaistiin.

Altaan toisella reunalla istuskelevat sinipaitainen Maya (kirjoitusasua en tiedä varmaksi), Kanadan israelilainen ja ilmeisesti Gro, norjalainen. Mayalla oli tapana kirjoitella päiväkirjaa, joka minun mielesätni näytti turhankin kookkaalta mukana kannettavaksi. Ehkä hänellä oli sitten vähemmän jotain muuta painolastina rinkassaan.

Tutustuimme täällä myöskin ranskalaiseen Jean-Johonkin, joka oli työskennellyt vuosikausia Algeriassa ja muutenkin eri puolilla maailmaa ja vaikutti tietävän suunnilleen kaikesta jotain. Jonkinlaisissa diplomaattitehtävissä ollut ja nyt viimein palannut kotiinsa Ranskaan. Tosin omisti talon Belgiassa ja aikoi muuttaa sinne. Hänen tietämyksestään jäi mieleen se, että kramppeja välttääkseen kulkijan pitää muistaa juoda litra vettä/10 km. Kuulemma mitään magnesiumeja ei silloin tarvita. No, me ei ihan niin paljon missään vaiheessa taidettu osata juoda, eikä meillä ollut niitä magnesiumejaan mukana. Tosin ei kyllä tullut kramppejakaan, joten siinä mielessä ollaan tasoissa.

Norjalainen Gro oli samassa pöytäseurueessa, varsin mukava naisihminen. Samoin uusiseelantilainen Steven istui jutustelemassa. Puhuimme mm. Pohjolan eläimistä. Hänen mielestään Eurooppa kuulosti vaaralliselta paikalta, koska meillä on karhuja, susia ja käärmeitä. Hän kertoi, ettei Uudessa-Seelannissa ole yhtään myrkkykäärmettä. Aurinko on heillä se vaarallisin, otsoniaukon vuoksi ulkona ei voi kovin pitkiä aikoja olla. Maanjäristykset sitten toki oma lukunsa. Myös hillitty herrasmies, jonka nimeä en muista, liittyi seuraan. Hän oli mielestäni britti, tosin jossain vaiheessa ilmoilla liikkui myös ajatus hänen tsekkiläisyydestään. Puheenaiheet siirtyivät pikkuhiljaa myös maailmanpolitiikkaan ja muihin epäkiinnostaviin aiheisiin.

Ruoka-ajan koittaessa lähdimme viimein lähibaariin, jossa olimme jo aiemmin poikenneet tilannetta katsastamassa. Koko edellä mainittu pöytäseurue tuli hiukan meidän jälkeemme ja he istuivat pitkään pöytään, meillä oli oma rauha. Vaikka ihan mukavaa onkin jutella ihmisten kanssa, ei oma kielitaito kuitenkaan aina riitä kaikista aiheista keskustelemiseen. Politiikka on yksi sellainen, siitä en pysty oikeastaan suomeksikaan järin viisaita ajatuksia laukomaan. Istuimme siis kahdestaan, tosin kahden hengen pöytään meidät ohjattiinkin, koska kahdestaan paikalle tultiin.

Ruoka oli hyvää! Elämäni ensimmäistä kertaa söin kania (jänistäkään en tiedä koskaan syöneeni) ja tarjoilija suorastaan ilahtui, kun valitsin sen kolmesta vaihtoehdosta. Jostain syystä hän muutenkin tykästyi meihin, ainakin toi meille pepperonipurkin siihen viereen ja supatti jotain siitä, että hys-hys, pidetään tämä meidän salaisuutenamme.

Juomapullot saivat jälleen täytettä kylän vesipisteeltä. Tässä vasta täytellään yötä varten, aamulla sitten matkavedet uusiksi. Vesipiste oli muutaman askeleen verran paluusuuntaan ja saimme jonkun kulkijan hämmentymään suunnatessamme sitten aamulla sinne. Samaan aikaan tuolla tiellä nimittäin näkyi pari muutakin tyyppiä ja näytti siltä, kuin he olisivat olleet menossa. Ei ihme, että tuosta toisesta kulkijasta tuntui tovi eksyneeltä. Hän oli helpottunut, kun kuuli, että ei tarvitse palata tuonne, mistä edellispäivänä oli tultu.

Itero de la Vegasta Villalcázar de la Sirgaan 7.6.

Oli illalla käyty paikalliskaupassa ostamassa aamupalaa valmiiksi, koska majan aamiainen oli meitä ajatellen tarjolla turhan myöhään. Mehut siinä juotiin ja minä olin viisaana halunnut myös jotain tanakampaa ja päädyin sitten sardiineihin. No joo, viisaamminkin olisin voinut valita. Ei sardiineissa mitään, hyviä olivat, mutta pakkoko oli ottaa sellaiset öljyyn haudatut? Sen öljyn saaminen pois käsistä pelkällä kylmällä vedellä ei ollut liian yksinkertaista. Tässä kuitenkin tuota herkkua nautin, suostui kuvaajakin yhden maistamaan.

Anna teki jo lähtöä tässä vaiheessa, täytti vesipulloaan tuosta ruokapöytänänikin toimineen pyykinpesualtaan hanasta. Vakuutti sen olevan juomavettä, hiukan hämmästynyt oli, kun moista edes pienesti epäilin. Varmistuipa sekin, että kyllä näitä paikallishanavesiä voi huoletta juoda. Matkan varrella monesti täytettiin juomapullot kyläteiden varsilla olevista hanoista, tosin yleensä sellaisista, jotka oli mainittu Jimmyn kännykän kartassa juomavedeksi. Jossain vaiheessa nähtiin joku kylän mies täyttämässä pulloaan sellaisenkin putken päästä, jonka kyltti kertoi, ettei tätä vettä ole tutkittu ja terveydelle hyväksi havaittu. Tuo mies kertoi, että kyltin sanoma on se, että vesi on lähdevettä, ei vesijohtovettä, loistavaa juomavettä kuitenkin. Niinhän tuo tuntui olevan, koska kaikista vesistä on taudeitta selvitty.

Boadilla del Caminossa oli auki albergue, josta kulkijat saivat sitten aamiaisen. Kahvia, mehua ja patonkia. Paikanpitäjä oli suht' nuori, rastatukkainen miekkonen, joka kuuli, kun huikkasimme goodmorningit pöydässään jo istuvalle ennestään tapaamallemme amerikkalaispariskunnalle. Tuosta pitkästä, kahden sanan mittaisesta lausahduksesta tuo kaveri päätteli, että Suomesta olemme. Kuulemma sen huomaa aksentista. Jahah. 

Jossain vaiheessa aamiaiselle saapui myös kolmen nuoren vaeltajatyttösen seurue, jonka ilmaantuminen sai rastapojan vilpittömän estottomasti viheltelemään ja ilahtuneena pyörittelemään silmiään. Kivahan se, että näytti työstään tykkäävän. Me jätimme hänet toimenkuvaansa hoitamaan ja jatkoimme matkaa.

Ja matka näytti tältä. Tämä varmaankin Canal de Castillon varrelta.

Kastelusysteemejä näkyi vähän väliä. Näiden reunalla oli väsyneen matkaajan mukava istuskella.

Frómistassa vesi suorastaan virtasi. Tällä kohdalla vaellusreitti kääntyi pienelle kanavan yli johtavalle puusillalle. Huoleton kulkija olisi vallan hyvin saattanut harhautua ja jatkaa matkaansa väärää puolta kanavaa. 

Ei jäänyt muille tienkäyttäjille epäselväksi se, millä asioilla tässä yleisen tien sivussa oikein kuljetaan.

Viimein se päivän päätepistekin eteen tuli. Villalcázar de la Sirga. Minua alkoi jo väsyttää ja suorastaan itku tirahti, kun majan respassa punahuulityttö ensin säikäytti kysymällä, onko meillä varaus ja sitten heti perään lohdutti, että ei hätää, kyllä tilaa löytyy siitä huolimatta. Maistui mummolle siinä vaiheessa vesi, suorastaan tutisutti. Päivälle oli kertynyt pituutta jo liki 31 km. Hiukan liikaa meikäläisen olemattomalle kunnolle kaksi peräkkäistä noin pitkää kävelypäivää.

Joka tapauksessa lähdimme hiukan kylää katsastamaan. Ainahan sitä hiukan jaksaa kävellä.

 Haikara oli vieraillut haikaran kotona kyläkirkon katolla.

Jostain syystä olen viehättynyt näistä sortuneista ja muuten vain ränsistyneistä muureista, vaikka ne kertovatkin omaa karua kieltään jonkinlaisesta rappiosta.

Kylällä oli aika paljon väkeä liikkeellä, ihan busseilla olivat tulleet sinne. Ilmeisesti oli ollut joku Corpus Christi -juhla. Minunhan pitäisi noista jotain tietää, mutta en ole tähän perinteeseen sen suuremmin perehtynyt. Väkeä kuitenkin oli. Yritettiin siinä kulkiessamme löytää kauppaa, joiltakin muilta vaeltajilta kysyttiinkin. Heidän huolensa oli se, että yrittivät löytää "decent food". Siis mitä? Kaikki paikathan tuolla kunnollista ruokaa tarjosivat. Näille ei ilmeisesti sitten kelvannut mikään sellainen, mihin eivät olleet tottuneet, muuten en tuota lausahdusta osannut ymmärtää. 

Paikalliset eivät puolestaan englantia ymmärtäneet, kunnes kohdalle sattui alun toisella kymmenellä oleva poika, joka olikin ensimmäinen paikallinen, joka uskalsi ja halusi vähäistä kielitaitoaan käyttää. Viittoili, selitti ja piirsi. Kauppa varmaankin oli siellä, missä hän sen sanoikin olevan, me vain emme löytäneet sitä.

Paikallis-Jaakoppikaan ei vaeltajan kanssa jutellessaan sen suuremmin asiaa meille avannut, vaikka kulkijan katse on kysyvä.

 Kävimme sitten punahuulitytön baarissa omalla majallamme ilta-aterian nauttimassa. Aiemmin matkalla tapaamamme amerikkalaisetkin tulivat sinne syömään, kunhan ensin olivat käyneet ruokalistan katsomassa ja etsimässä muualta rouvaa enemmän miellyttävää evästä. Sellaista eivät kuitenkaan olleet kylältä löytäneet, joten palasivat tuonne ja liittyivät seuraamme.

Iltaa kohden ruusujen keskellä kuivumassa olleet pyykimmekin saavuttivat tavoitteensa.