Pääsiäislomaa odotellessa

Eilen radiossa sanoivat, että "ainoastaan Kokkolassa paistaa tänään aurinko". Sinänsä erikoista tuollainen, koska ulkona näytti sangen aurinkoiselta, enkä tiennyt olevani Kokkolassa. Ja hyvä niin, koska sieltä olisi ollut melko pitkä matka Hyyppäänvuorelle ja juuri sinne nyt tahdoimme suunnata. Ei sentään kävellen täältä kotoa saakka, ei myöskään ehdoin tahdoin kävellen aivan ison tien varresta, vaikka sitäkin harkittiin. Sillä keinoin matkaa olisi tullut suuntaansa sellaiset seitsemisen kilometriä eli ihan mukava kävelyharjoitus. Hidastavana tekijänä tosin olisi ollut se, että tarkoitus oli myös pari geokätköä saman tien napata ja niille pääsemisessä menee aina enemmän aikaa kuin suoraviivaisessa kävelyssä pisteestä A pisteeseen B. Siispä päätimme hankkiutua autolla lähemmäksi määränpäätä.

Alkupää tiestä näytti oikeastaan ihan kulkukelpoiselta. Joku oli siitä ajanutkin, ei tosin aivan äskettäin. Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi tuntua siltä, että ei ehkä ole maailman fiksuin ratkaisu lähteä puskemaan pienellä japanilaisella kohtalaisen kapeaa ja pehmeää tietä läpi lumisohjon paikkaan, jossa ei ole koskaan käynyt ja jonka mahdollisista kääntöpaikoista ei ole mitään mielikuvaa. Eteenpäin kuitenkin elävän mieli, eikös Autoliiton miehet mielellään hae jumiin juuttuneita jostain korpitaipaleelta? Ihan ei sentään todellista jumivaaraa ollut, vaikka kohtalaisen kehnossa kunnossa yksi viimeisistä alamäistä näyttikin olevan. Pian sen jälkeen homma helpottuikin: muutaman kilometrin päästä olisi näköjään päässyt tulemaan sellaista Oikeaa Tietä pitkin, sitä sellaista, jota pitkin fiksut paikallisasukkaat liikkuvat päivittäin. Eräs heikäläisisttä hiukan näytti kummastuksesta raapivan korvallistaan, kun "väärästä" suunnasta hänen editseen Hyyppään viittojen mukaan porhalsimme. Viimein kuitenkin ihan parkkimerkillä merkitylle alueeelle auton paikoitimme. Siitä sitten polulle ja kohti vuorenhuippua.

Suorempikin reitti kätkölle olisi kartan mukaan mennyt, mutta kuuliaisina retkeilijöinä noudatimme puihin maalattujen sinisten täplien viitoittamaa väylää. Melkoinen ylämäkikin osui matkalle ja piti muutaman kerran seisahtua hengittämään. Ei auttanut jaksamista yhtään, vaikka muistutti itseään, että jossain vaiheessa on ollut sekin ajatus, että ihan vaikka Pyreneiden yli kesällä kulkisi. Siitä ajatuksesta onneksi on jo ohi päästy. 

Mäen yläpäässä oli patteja puissa. Jälkimmäinen pattipuu ei muutenkaan ollut mikään hintelä varpu.

Komean kuuloista oli vuoren rinteillä kaikuva tikkojen hakkuukonsertti. Sen verran jyleätä ääntä saivat aikaan, että palokärjiksi epäilimme ja viimein yksi sellainen näköpiirissä olikin. Ujonpuoleinen yksilö, väisti kelon rungon taakse sitä mukaa kun vaeltaja lähestyi. Ei toivoakaan saada kännyllä kuvaa otuksesta. Kelot kyllä pysyttelivät nätisti paikallaan kuvan näppäisyn ajan.

Maisemat olivat sen verran hienot, että vaikka kätkö jäisikin hakematta, tänne kannatti kyllä kavuta. 

Tässä vaiheessa oli vasta varovasti suuntailtu kännykällä kätkön sijaintia ja pahasti vaikutti siltä, että tuossa kyltissä mainittua kallionjyrkännettä kohti piti yrittää. Jonkinlainen polku siellä ilmeisesti meni ja mitä todennäköisimmin jonkun edellisen kätköilijän jäljet sitä tapailivat. Eihän yhdelläkään täyspäisellä ihmisellä olisi ollut kevättalven liukkailla asiaa siihen suuntaan, joten kätköiliä sillä oli hortoillut ja samoille jäljille piti meidänkin suunnata. Näillä polvilla jokseenkin arveluttava tavoite tuollainen alamäkeen kulkeminen, mutta alamäkeenhän sitä joka tapauksessa joutuisin kulkemaan, jos tältä vuorennyppylältä joskus pois mielisin. Siispä ukko edellä ja monessa kohtaa avuksi tarjottuun käteensä sitten turvauduinkin. Jotkut kohdat kuitenkin yksinkertaisesti olivat vain liian jyrkkiä meikäläisen korvienvälille, koska yhtään loikkaa en uskalla ottaa. Pyllymäkeä sitten vaan siinä metsäkanankakkojen lomassa. Alas pääsin ja ihan ehjänä! Seuraava tavoite olikin päästä hivenen takaisin ylös. Minä en ihan kätkölle asti uskaltanut lähteä edes yrittämään, tuo notkeampi vuorikaurisuros katosi yksinään yhteen noista koloista. Minä kävin vain vierellä kurkkimassa.

Varsin vaikuttavat kalliot ympärillä kohosivat.

Tästä sitten otettiin suunta suoraan alas kohti seuraavaa kätköä. Yllättävän helposti löytyi polkukin lumen alta paljastuvasta maastosta. Maisemat tuli nähtyä. Vielä yksi kuva piti napata. Kuka lienee ollut asialla tässä?

Pari tuntia, 3,5 km. Arki-illan sessioksi varsin virkistävää.