Olin edellispäivänä töistä tullessa mittaillut matkoja. Jos lähtisin kotoa tassuttelemaan samaan aikaan, kun ukon auto kaartaa pihasta kohti peliareenoita, saattaisin ehtiä meiltä tuonne vajaan 15 kilometrin päähän ainakin, jos reipas olisin. Todennäköisemmin matkaa ehtisi kertyä vain reilut 10 km.
Tarkoitus oli ottaa rinkkarepuke selkään. Vaatekaapissakin on ollut tilaa viime viikkoina, koska valepakkauksen vuoksi 5 kg vaatteita on ollut tungettuna reppuun. Ajattelin, että vaihtaisin repun sisällön sellaiseen, mitä ei tässä kevään aikana varsinaisesti muuten kaipaa. Suunnitelmissa on ollut laittaa sinne vaikkapa tyyny ja pari tiiliskiveä, mutta en millään viitsinyt lähteä kompostin taakse kaivelemaan tiiliskiviä. Viisaana kokeilin paria kirjaa vilttiin käärittynä, mutta ei sillä tavalla saanut aikaan mitään hyvältä tuntuvaa. Toisaalta ihan hyväkin niin, olisihan se hämmentävää virkavallallekin, jos tuupertuisin kävelyreissullani ojanpohjalle ja joutuisivat tavarani tutkimaan. Matkassa Täällä Pohjantähden alla -trilogia ja Seitsemän veljestä peittoon käärittynä, paino yhteensä 5,5 kg. Vaatisi hiukan selityksiä. Eli liikkeelle aiemman pakkauksen varustein.
Täältä meiltä kohti ysitietä, auringonpaisteessa, matka sujui huomattavasti mukavammin kuin taannoin toiseen suuntaan vesisateessa. Tämän sivutienpätkän 7 km oli sekin melko vilkas lauantaiaamuna, mutta täytyy sanoa, että ysitien varressa ei kukaan tervejärkinen vapaaehtoisesti kuljeskele. Yritin siinä kulkiessani ja rekkojen nostattamia pölypilviä väistellessäni miettiä, että vähänhän tämä varmaankin on samaa, mitä sitten siellä kesäkuun Espanjassa kulkeminen kaupunkien ulosmenoteiden varsilla.
Matkalla ohitin maassa lojuvan kyltin, jossa luki, että pölyn hengittäminen tappaa. Jassoo. Jos siis joskus kuolen, se saattaa johtua tästä kävelystä. Oikeastaan harmittaa, etten viitsinyt kumartua poimimaan kylttiä talteen. Edes kuvaa en siitä ottanut.
Minut löydettiin Metsolahdesta. Matkaa kertyi se 14,5 km. Juuri olin ajatellut, että pysähdyn hörppäämään vettä, kun pelastaja saapui ja toi kotiin. Tosin ensin pieni kurvaus yhden uuden lähistön geokätkön kautta.
Aurinkoinen päivä vei voiton, eikä pieneen mieleen tullut, että kroppa saattaisi tykätä levosta. Nythän on niin, että jos ihminen kuvittelee pystyvänsä kesällä kävelemään viikkotolkulla vähintään 20 km/päivä, sen on pystyttävä samaan suoritukseen jo aiemmin edes yhtenä päivänä. Siispä raitille takaisin. Nyt ei kylläkään täyspakkausta selässä, ainoastaan eväsleivät, makkarat ja kahvimukit. Isäntä lastasi reppunsa täyteen polttopuita ja sai salaa laitettua sinne myös termoksen, vaikka se aiemmin on ollut minulla. Hänellä siis oli ihan kohtuukantamus mukanaan.
Suunnaksi valikoitui Muuratsalo. Viittä geokätköä vaille 600 kätköä oli plakkarissa ja tuntui siltä, että paljon kehuttu Lullinvuoren luola olisi vallan mainio rajapyykkikätkö. Varsinaisesti näitä tasasatasia ei ole tupattu pahemmin suunnittelemaan, mutta mukavahan se on, jos kohdille sattuu jotain muuta kuin roskaisen bussipysäkin peruskätkö.
Muuratsalo yllätti maisemillaan! Voi valtavaa, miten komeita näkymiä ja jylhiä kallioita seudulla onkaan. Omituista, että kaupungista löytyy näin rauhallista "erämaaluontoa" aivan asutuksen vierestä. Polkuja oli ristiin rastiin ja kulkuväkeäkin oli, joten aivan yksin siellä ei tarvinnut/saanut hortoilla. Parille ensimmäiselle kätkölle mennessä piti hieman tarkkailla muita ihmisiä. Oletettiin, että nämä näkemämme pariskunnat olisivat samoilla asioilla kuin mekin, mutta eivät sitten ehkä olleetkaan - ainakaan loggauksia ei kätköihin ole tullut.
Paljaspäällä oli kivenmurikka. Päijänne siintää tuolla alhaalla.
Paljaspäältä lähdimme tepastelemaan kohti seuraavaa kätköä. Metiköstä onnistuttiin putkahtamaan tielle hivenen matkaan jonkun vahvasti luontohenkisnäköisen pariskunnan eteen. Mukavampaa on kuljeskella toisten perässä, eikä toisten edellä, joten jäimme tekemään asiaa pienen mönkijänjäljen kohdalle. Hyvähän sitä on vettä juoda ihmisen aina välillä ja nyt oli jano. Ohittivat siinä meidät, kovin tuttavallisesti nyökkäilimme puolin ja toisin. Aina on epäilys, että muutkin kulkijat ovat kätkölle menossa. He jatkoivat kuitenkin eteenpäin tietä pitkin, me sen sijaan suuntasimme suoraan kätkölle lumen peittämän koivikon läpi. Muutama harha-askel piilossa oleviin kivenkoloihin, mutta kätkölle päästiin. Hiukan piti etsiskellä purkkia, mutta sekin löytyi. Ja sitten se äskeinen pariskunta rupesi rymyämään tienoolle kameransa kanssa. Muka kuvaamassa, kuitenkin samalla asialla kuin mekin, arveltiin. Mutta entäpä, jos eivät olekaan? Hätä tuli ihmisille siinä, purkki nopeasti takaisin piiloonsa ja asiallisesti käyttäytymään. Muutama sana vaihdettiin lumitilanteesta. He jäivät, me lähdimme. Eivät ilmeisesti hekään sitten kuitenkaan olleet kätköilijöitä, koska loggausta ei ole ainakaan nettiin ilmaantunut. Sen verran ihmisen ajatuksia kuitenkin pääsivät häiritsemään, että unohtui sitten ottaa purkin kannesta yksi bonusnumero. Eteenpäin kuitenkin!
Melkoisia kukkuloita on seudulle siunaantunut. Kontinvuorelle kavutessa tuli ihan hiki, mutta niin tuli sieltä laskeutuessakin. Onneksi olivat pykänneet turvaköysiä ihmistä varten. Eihän tuo pahalta tässä kuvassa näytä, mutta sopii mennä paikan päälle katsomaan.
Ei siellä rinteen allakaan varsinaisesti mitään sauvakävelymaastoa ollut.
Hiukan mielessä väikkyi ajatus kahvihetkestä seuraavan kätkön likellä. Ihan nuotiopaikkakin siellä piti olla. Määränpäätä lähestyttäessä ilmiselvä savunhaju tavoittikin nenän. Se siis tarkoitti sitä, että siellä olisi ihmisiä ja se tiesi ongelmia. Tuo meikäläisen maastonvärinen takki ei oikein ole omiaan kovin salatusti mitään etsimään. Minä sitten kyyristelin kallionkupeessa tuijotellen nuotiopaikkalaisia epäluuloisesti sieltä sadan metrin päästä, tiimin paremmin maastoutuva kiipesi etsintäretkelle. Toki täytyy myöntää, että vaikka minulla olisi ollut Suomen armeija lumipuku päälläni, en olis kyennyt kiipeilemään sinne, minne piti. Kun purkki sitten viimein oli logattu, epäsosiaalisuuspuuska iski. Ei tuonne tulille voi mennä, siellähän joutuu keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Pois pois, lammen toiselle puolelle. Jossain sielläkin on kätkö. Se nyt jäi tällä kertaa kuitenkin hakematta, oli maasto vielä sen verran märkää ja lumistakin, ettei arvattu lähteä etsimään turvallista väylää tuolle kukkulalle. Toiste tänne takaisin.
Hetki pohdittiin, että josko kuitenkin paluumatkalla heittäytyisi sosiaaliseksi, mutta ei. Kahvit voi juoda siellä missä on. Ilme johtunee siitä, että aurinko paistaa selän takaa ja nenän edessä on puu. Tai sitten siitä, että suu on täynnä leipää. Tai siitä, että tältähän minä aina valokuvissa näytän.
Tässä vaiheessa rupesi jo päivän kulkeminen hiukan painamaan ja päätimme lähteä kohti kotia. Haitanneeko se mitään, jos ei sittenkään tänään tulisi se 600 kätköä täyteen, onhan se päivä vielä huomennakin. Autolle tullessa tracker näytti lukemaa 7,6 km, joten johan tässä tälle päivälle oli koossa yli 22 km. Ihan hyvä matka ja vielä henki kuitenkin kulki.
Vaan miten siinä sitten kävikään...Vaajakosken moottoritiellä tuli ajatus, että onhan tuossa tuo Kanavuori ja siellä on hakematta paitsi ne meidän ulottumattomissa olevat välinekiipeilykätköt, myös yksi ihan helppo kolmosen terrainilla oleva. Eikä sinne ole kuin reilut parisataa metriä parkista, nopeastihan sen hakee ja sitten mennään kotiin.
Jep. Linnuntietä se parisensataa. Linnut eivät myöskään kiipeile.
Mikäpäs siinä, jos olisi koko matkan ollut näitä portaita, mutta kun ei. Hullu on ihminen, kun uupuneena illansuussa vielä tällaisiin paikkoihin lähtee. Jo menomatkalla hirvitti ajatuskin paluumatkasta.
Korkealta näkee kauemmas. Päijänne se tuokin ehkä tuolla on.
Ja Vaajakoski tuolla.
Sen verran innoissamme tuon 600 kätkön rajan rikkomisesta olimme, että tuli sitten pieni kämmi kulkijoitten kanssa. Oli edelliseltä kätköltä otettu mukaan saksalainen travel bug ja tänne se sitten jätettiin, koska tämä purkki ei tosiaankaan ole ihan jokaisen ohikulkevan teinin tuhottavissa. Eivät viitsi hankkiutua niin hankaliin paikkoihin, mihin järjetön vanhus vaivaisine nivelineen itsensä vapaaehtoisesti tunkee voidakseen kokea olevansa elossa. Tosin minä en tällekään kätkölle päässyt viimeisiä metrejä, ei yksinkertaisesti polvi taivu sellaiseen. Jäin sitten yhtä askelmaa alemmas katselemaan loggausta. Joka tapauksessa saksalainen jäi tänne ja väsyneet, mutta onnelliset kätköilijät lähtivät hankkiutumaan takaisin autolle. Ei toki sitä samaa polkua, mitä ylös tulimme, vaan pidempää ja loivempaa. Tuli sitten siitä alunperin ajatellusta puolen kilometrin lisälenkistä 2,5 kilometrin tyräys.
Kotona päivän kätköjä ja kulkijoita loggaillessa valkeni tuo em. kulkijakämmi. Ei sitten tullut otettua muistiin kulkijan koodia, joten sitä ei voi sen enempää logata mukaan otetuksi kuin Kanavuoreen jätetyksikään. Siellä se nyt kuitenkin Kanvuoressa pötkötti ja muu maailma luulee sen olevan Velakallionlammella. Da-daa! Se hyvä puoli tässä tietysti oli, että onpahan illalla jo selvillä, mitä aamulla tekisi.
Se sitten siitä ajatuksesta, että sunnuntaiaamuna parantelisi rauhassa kivistäviä jäseniään. Pari kuppia kahvia naamariin ja takaisin Kanavuoreen. Matkalla reipas mies leikki Kukkulan Kuningasta hidasliikkeistä vaimoaan odotellessaan.
Nyt sentään ymmärrettiin lähestyä Pikku-Leuhaa sieltä loivemmasta, joskin pidemmästä suunnasta. Aamun valossa hirvitti vielä enemmän kätkölle laskeutuminen. Miten ihmeessä minä olen ikinä kyennyt tuonne menemään??! Suosiolla annoin ukon mennä menojaan ja niinhän tuo oli kiertänyt kohteeseen alta aikayksikön. Minä tyydyin ottamaan kuvan siitä, mitä näin.
Ja tässä ollaankin jo matkalla takaisin ylös.
Sen verran rivakampi tuo miesihminen oli, että samalla vauhdilla rynnisti ohitseni ikuistamaan punnerrustani.
Tällä kerta kulkijan koodi oli sitten turvallisesti sekä puhelimessa että lappuselle kirjoitettuna. Tästä oli hyvä ihmisen suunnata kohti aamiaista. Matkalla pekonille piti vielä kuvata kallio. Sielläkin on kätkö. Väitti isäntä näiltä sijoilta jopa sen näkevänsä ja uhosi, että kyllähän tuon hakee ilman kiipeilyvarusteitakin. Tuolla uhoavalla miehellä sattuu tosin olemaan vaimo, joka taatusti tulee asettumaan poikkiteloin tielle, jos tuonne huomaa siippansa pyrkivän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti