Tällä hetkellä olen kallistumassa sille kannalle, että mitäpä sitä mitään kummallista mukaan sinne etelänkävelylle pakkaamaan. Jos haluaa vähällä selvitä, vähällä kyllä selviää. Jos päivällä kävelee ja hikoilee, alkaa haista. Paita on siis pestävä illalla ja seuraavaksi päiväksi pitänee varuilta olla toinen, jos nyt kovin kostea keli on, eikä eteläeurooppalaisessa ilmastoidussa, mukavasti lämmitetyssä hometalossa satu pyykki yhdessä yössä kuivumaan. Jos illaksi on joku muu vaate, se riittänee. Kun vaihtaa paikkaa likipitäen joka ilta, ei kukaan pääse sanomaan sitäkään, että kamalaa, tuolla eukolla on TAAS sama vaate päällään. Paitsi kaikki ne muut kulkijat, jotka tallaavat samaa tahtia samaa reittiä. Shortsit päivälle ja shortsit illalle, pitkät kuivalle ja pitkät märälle kelille. Sukkia ja kalsareita ja jotain lämmintä. Yöksi ehkä jotain muuta kuin päivävaate, että kykenee vielä loppumatkastakin makuupussiinsa ryömiä yökkimättä omalle hajulleen. No, näitä varusteitahan minä jo jossain tekstissä pohdin. Lakkaan toistamasta itseäni. Mutta vähällä yritän selvitä. Sellainen ajatus ainakin tänään.
Kengät on hiukan aikansa eläneet, tuntuvat kastuvan sateessa, vaikka kalvokengät ovatkin. Voiko kalvot vanhentua? Ei noilla suunnattoman paljon ole kävelty, eikä niissä reikiä ole, mutta vuosikausia vanhat ovat kuitenkin. Ei niissä kuitenkaan sukat niin paljon kastu, että lattiaan märkiä jalanjälkiä jäisi. Ja ensimmäiset hiertymät ja rakot on tänä keväänä juuri noilla hankittu, joten mitäpä sitä niiden tilalle uusia hankkimaan? Sanovat, että kengät kastuvat joka tapauksessa - hengittävät kengät kastuvat sateessa ja kalvokengät helteellä sisältä päin. Mun tuurillani keli on joka tapauksessa kenkieni vastainen, joten väliäkö silläkään? Tulin siihen tulokseen, että kenkiin en nyt investoi. Ehkä uudet pohjalliset saatan raaskia hankkia. Compeedia on jo.
Sadehousuja mulla ei (vielä) ole. Mutta...tuskinpa edes pohjoisessa Espanjassa kesäkuussa päivällä kovin kylmä on. Jos mulla on sellaiset housut, millä olen parit sateet Suomessa pärjännyt huhtikuussa paleltumatta, vaikka ne periaatteessa kastuivatkin, enkös minä niillä pärjää tuollakin? Sitten kun sade loppuu, kuitenkin vaihtaa kuivat kamppeet ja jättää nuo repun reunaan kuivumaan. No, kyllähän niistä märistä housuista valuu vettä kenkäänkin siellä sisäpinnalta, jos läpimäräksi kastuvat. Toisaalta - mitä väliä silläkään on, jos ne kengät itsekin kastuvat?
En haluaisi tuhlata rahaa sellaiseen, mitä en ehkä välttämättä tarvitsekaan. Sitä paitsi inhoan kauppoja.
Mutta sitten ne välttämättömät asiat: On pakko päästä kirjoittamaan tänne ja naamakirjaan! Läppäriä en rupea kantamaan mukana, mutta jos sellaisen kevyen bluetooth-näppiksen raaskisi hankkia (olettaen, että se osaa mun kännykkäni kanssa kommunikoida). Sitä seuraava hankinta saattaakin sitten olla aurinkokennolaturi. Tuossa juuri naamakirjaryhmässä kyselin kännyköiden lataamisesta majapaikoissa ja yksi kokenut kulkija suositteli pistorasioiden suosion vuoksi omavaraisuutta virransaannin suhteen. Onhan meillä olemassa virtapankki, pärjäähän silläkin jonkin verran, mutta...sitäkin pitää ladata sieltä seinäpistorasiasta ainakin joskus.
Pakkaamisideologian ongelman ytimessä tässä siis ollaan. Oli niillä keskiajalla helppoa, kun ei tarvinnut tällaisia pohtia.
Sanovat nuo caminon kokeneet, että se vain vie mennessään ja kutsuu uudelleen luokseen. Jahaa. Eipä minulla ole tuohon tässä vaiheessa mitään ihmeellistä vastaankaan väittämistä, vaikka ilmeisesti usein lähdenkin siitä liikkeelle, että vastustan. Mietinpä vain, että tokkopa se niinkään on, että juuri se camino veisi mennessään.
Sen olen huomannut, että moni muu asia tässä jo valmistautumisvaiheessa kyllä koukuttaa ja kovastikin. Vaikkapa käveleminen itsessään. On mukavaa huomata tässä elämänvaiheessa, että koipi vielä liikkuu toisen eteen, joten on kiva kävellä. Ja käveleminen on totta kai mukavampaa, kuin vaikkapa työn tekeminen. Se on sitä paitsi oiva harrastus ihmiselle, joka ei osaa harrastaa mitään sellaista, mihin tarvitaan muita ihmisiä tai taitoa, rahaa tai välineitä.
Senkin osaan kuvitella, että tuolla ulkomailla kuljeskeleminen vie mennessään. Mutta ainakin tässä vaiheessa, ennen ensimmäistäkään askelta siellä "oikealla" caminolla voisin kuvitella, että siihen muilla mailla vierahilla olemiseen jää kiinni enemmän kuin itse pyhiinvaellukseen. Siihenkin saattaa koukuttua, että siellä ehkä tapaa ihmisiä sieltä sun täältä, vaikka varsinaisesti en kovin hurjasti ihmisiä kaipaakaan.
Ei se edullisen matkaamistavankaan pointti mikään mitätön ole. Ei minulla toki mitään olisi sitäkään vastaan, että jossain hyvässä hotellissa aurinkoisella seudulla kivan merenrannan äärellä lomaani viettäisin, mutta kun siinä on se huonompi puoli, että se maksaa enemmän, mitä olen halukas nyt maksamaan. Tämä pyhimysten luo hakeutuminen ei ilmeisesti maksa niin paljon. Tosin tässä on nyt otettava kyllä huomioon se, että umpimielituristi, pyhimystenpalvonnasta mitään ymmärtämätön, ei välttämättä enää kestä kylmiä suihkuja ja kuorsaavia vaeltajalähimmäisiiä ensimmäisen lutikkayön jälkeen ja hakeutuu lähimpään autovuokraamoon. Sitten se taas saattaa maksaakin enemmän.
Houkuttavathan nuo reitin helpot majapaikatkin. Kätevää, että sopivin välimatkoin on tarjolla ihmiselle leposija. Ei tarvitse ilmeisesti umpimähkään kartta kourassa pitkin ulkomaanpitäjiä kulkea etsimässä paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Ovat osanneet noilla seuduilla nähtävästi varautua siihen, että porukkaa kulkee.
Mutta oikeasti - miten muuten se muka voi viedä mennessään? Ottaako siellä Jaakobin henki kulkijan johonkin kuristusotteeseen?
Ensimmäinen kunnollinen keväinen päivä aurinkoineen ja kaikkineen! Se, jos mikä vetää ihmisen ulos. Puolisko lähti sulkapalloilemaan ja sovimme, että paluumatkallaan hän pitää silmänsä auki ja jalan jarrupolkimen lähellä, jotta saa poimittua emännän kyytiin tienposkesta.
Olin edellispäivänä töistä tullessa mittaillut matkoja. Jos lähtisin kotoa tassuttelemaan samaan aikaan, kun ukon auto kaartaa pihasta kohti peliareenoita, saattaisin ehtiä meiltä tuonne vajaan 15 kilometrin päähän ainakin, jos reipas olisin. Todennäköisemmin matkaa ehtisi kertyä vain reilut 10 km.
Tarkoitus oli ottaa rinkkarepuke selkään. Vaatekaapissakin on ollut tilaa viime viikkoina, koska valepakkauksen vuoksi 5 kg vaatteita on ollut tungettuna reppuun. Ajattelin, että vaihtaisin repun sisällön sellaiseen, mitä ei tässä kevään aikana varsinaisesti muuten kaipaa. Suunnitelmissa on ollut laittaa sinne vaikkapa tyyny ja pari tiiliskiveä, mutta en millään viitsinyt lähteä kompostin taakse kaivelemaan tiiliskiviä. Viisaana kokeilin paria kirjaa vilttiin käärittynä, mutta ei sillä tavalla saanut aikaan mitään hyvältä tuntuvaa. Toisaalta ihan hyväkin niin, olisihan se hämmentävää virkavallallekin, jos tuupertuisin kävelyreissullani ojanpohjalle ja joutuisivat tavarani tutkimaan. Matkassa Täällä Pohjantähden alla -trilogia ja Seitsemän veljestä peittoon käärittynä, paino yhteensä 5,5 kg. Vaatisi hiukan selityksiä. Eli liikkeelle aiemman pakkauksen varustein.
Täältä meiltä kohti ysitietä, auringonpaisteessa, matka sujui huomattavasti mukavammin kuin taannoin toiseen suuntaan vesisateessa. Tämän sivutienpätkän 7 km oli sekin melko vilkas lauantaiaamuna, mutta täytyy sanoa, että ysitien varressa ei kukaan tervejärkinen vapaaehtoisesti kuljeskele. Yritin siinä kulkiessani ja rekkojen nostattamia pölypilviä väistellessäni miettiä, että vähänhän tämä varmaankin on samaa, mitä sitten siellä kesäkuun Espanjassa kulkeminen kaupunkien ulosmenoteiden varsilla.
Matkalla ohitin maassa lojuvan kyltin, jossa luki, että pölyn hengittäminen tappaa. Jassoo. Jos siis joskus kuolen, se saattaa johtua tästä kävelystä. Oikeastaan harmittaa, etten viitsinyt kumartua poimimaan kylttiä talteen. Edes kuvaa en siitä ottanut.
Minut löydettiin Metsolahdesta. Matkaa kertyi se 14,5 km. Juuri olin ajatellut, että pysähdyn hörppäämään vettä, kun pelastaja saapui ja toi kotiin. Tosin ensin pieni kurvaus yhden uuden lähistön geokätkön kautta.
Aurinkoinen päivä vei voiton, eikä pieneen mieleen tullut, että kroppa saattaisi tykätä levosta. Nythän on niin, että jos ihminen kuvittelee pystyvänsä kesällä kävelemään viikkotolkulla vähintään 20 km/päivä, sen on pystyttävä samaan suoritukseen jo aiemmin edes yhtenä päivänä. Siispä raitille takaisin. Nyt ei kylläkään täyspakkausta selässä, ainoastaan eväsleivät, makkarat ja kahvimukit. Isäntä lastasi reppunsa täyteen polttopuita ja sai salaa laitettua sinne myös termoksen, vaikka se aiemmin on ollut minulla. Hänellä siis oli ihan kohtuukantamus mukanaan.
Suunnaksi valikoitui Muuratsalo. Viittä geokätköä vaille 600 kätköä oli plakkarissa ja tuntui siltä, että paljon kehuttu Lullinvuoren luola olisi vallan mainio rajapyykkikätkö. Varsinaisesti näitä tasasatasia ei ole tupattu pahemmin suunnittelemaan, mutta mukavahan se on, jos kohdille sattuu jotain muuta kuin roskaisen bussipysäkin peruskätkö.
Muuratsalo yllätti maisemillaan! Voi valtavaa, miten komeita näkymiä ja jylhiä kallioita seudulla onkaan. Omituista, että kaupungista löytyy näin rauhallista "erämaaluontoa" aivan asutuksen vierestä. Polkuja oli ristiin rastiin ja kulkuväkeäkin oli, joten aivan yksin siellä ei tarvinnut/saanut hortoilla. Parille ensimmäiselle kätkölle mennessä piti hieman tarkkailla muita ihmisiä. Oletettiin, että nämä näkemämme pariskunnat olisivat samoilla asioilla kuin mekin, mutta eivät sitten ehkä olleetkaan - ainakaan loggauksia ei kätköihin ole tullut.
Paljaspäällä oli kivenmurikka. Päijänne siintää tuolla alhaalla.
Paljaspäältä lähdimme tepastelemaan kohti seuraavaa kätköä. Metiköstä onnistuttiin putkahtamaan tielle hivenen matkaan jonkun vahvasti luontohenkisnäköisen pariskunnan eteen. Mukavampaa on kuljeskella toisten perässä, eikä toisten edellä, joten jäimme tekemään asiaa pienen mönkijänjäljen kohdalle. Hyvähän sitä on vettä juoda ihmisen aina välillä ja nyt oli jano. Ohittivat siinä meidät, kovin tuttavallisesti nyökkäilimme puolin ja toisin. Aina on epäilys, että muutkin kulkijat ovat kätkölle menossa. He jatkoivat kuitenkin eteenpäin tietä pitkin, me sen sijaan suuntasimme suoraan kätkölle lumen peittämän koivikon läpi. Muutama harha-askel piilossa oleviin kivenkoloihin, mutta kätkölle päästiin. Hiukan piti etsiskellä purkkia, mutta sekin löytyi. Ja sitten se äskeinen pariskunta rupesi rymyämään tienoolle kameransa kanssa. Muka kuvaamassa, kuitenkin samalla asialla kuin mekin, arveltiin. Mutta entäpä, jos eivät olekaan? Hätä tuli ihmisille siinä, purkki nopeasti takaisin piiloonsa ja asiallisesti käyttäytymään. Muutama sana vaihdettiin lumitilanteesta. He jäivät, me lähdimme. Eivät ilmeisesti hekään sitten kuitenkaan olleet kätköilijöitä, koska loggausta ei ole ainakaan nettiin ilmaantunut. Sen verran ihmisen ajatuksia kuitenkin pääsivät häiritsemään, että unohtui sitten ottaa purkin kannesta yksi bonusnumero. Eteenpäin kuitenkin!
Melkoisia kukkuloita on seudulle siunaantunut. Kontinvuorelle kavutessa tuli ihan hiki, mutta niin tuli sieltä laskeutuessakin. Onneksi olivat pykänneet turvaköysiä ihmistä varten. Eihän tuo pahalta tässä kuvassa näytä, mutta sopii mennä paikan päälle katsomaan.
Ei siellä rinteen allakaan varsinaisesti mitään sauvakävelymaastoa ollut.
Hiukan mielessä väikkyi ajatus kahvihetkestä seuraavan kätkön likellä. Ihan nuotiopaikkakin siellä piti olla. Määränpäätä lähestyttäessä ilmiselvä savunhaju tavoittikin nenän. Se siis tarkoitti sitä, että siellä olisi ihmisiä ja se tiesi ongelmia. Tuo meikäläisen maastonvärinen takki ei oikein ole omiaan kovin salatusti mitään etsimään. Minä sitten kyyristelin kallionkupeessa tuijotellen nuotiopaikkalaisia epäluuloisesti sieltä sadan metrin päästä, tiimin paremmin maastoutuva kiipesi etsintäretkelle. Toki täytyy myöntää, että vaikka minulla olisi ollut Suomen armeija lumipuku päälläni, en olis kyennyt kiipeilemään sinne, minne piti. Kun purkki sitten viimein oli logattu, epäsosiaalisuuspuuska iski. Ei tuonne tulille voi mennä, siellähän joutuu keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Pois pois, lammen toiselle puolelle. Jossain sielläkin on kätkö. Se nyt jäi tällä kertaa kuitenkin hakematta, oli maasto vielä sen verran märkää ja lumistakin, ettei arvattu lähteä etsimään turvallista väylää tuolle kukkulalle. Toiste tänne takaisin.
Hetki pohdittiin, että josko kuitenkin paluumatkalla heittäytyisi sosiaaliseksi, mutta ei. Kahvit voi juoda siellä missä on. Ilme johtunee siitä, että aurinko paistaa selän takaa ja nenän edessä on puu. Tai sitten siitä, että suu on täynnä leipää. Tai siitä, että tältähän minä aina valokuvissa näytän.
Tässä vaiheessa rupesi jo päivän kulkeminen hiukan painamaan ja päätimme lähteä kohti kotia. Haitanneeko se mitään, jos ei sittenkään tänään tulisi se 600 kätköä täyteen, onhan se päivä vielä huomennakin. Autolle tullessa tracker näytti lukemaa 7,6 km, joten johan tässä tälle päivälle oli koossa yli 22 km. Ihan hyvä matka ja vielä henki kuitenkin kulki.
Vaan miten siinä sitten kävikään...Vaajakosken moottoritiellä tuli ajatus, että onhan tuossa tuo Kanavuori ja siellä on hakematta paitsi ne meidän ulottumattomissa olevat välinekiipeilykätköt, myös yksi ihan helppo kolmosen terrainilla oleva. Eikä sinne ole kuin reilut parisataa metriä parkista, nopeastihan sen hakee ja sitten mennään kotiin.
Jep. Linnuntietä se parisensataa. Linnut eivät myöskään kiipeile.
Mikäpäs siinä, jos olisi koko matkan ollut näitä portaita, mutta kun ei. Hullu on ihminen, kun uupuneena illansuussa vielä tällaisiin paikkoihin lähtee. Jo menomatkalla hirvitti ajatuskin paluumatkasta.
Korkealta näkee kauemmas. Päijänne se tuokin ehkä tuolla on.
Ja Vaajakoski tuolla.
Sen verran innoissamme tuon 600 kätkön rajan rikkomisesta olimme, että tuli sitten pieni kämmi kulkijoitten kanssa. Oli edelliseltä kätköltä otettu mukaan saksalainen travel bug ja tänne se sitten jätettiin, koska tämä purkki ei tosiaankaan ole ihan jokaisen ohikulkevan teinin tuhottavissa. Eivät viitsi hankkiutua niin hankaliin paikkoihin, mihin järjetön vanhus vaivaisine nivelineen itsensä vapaaehtoisesti tunkee voidakseen kokea olevansa elossa. Tosin minä en tällekään kätkölle päässyt viimeisiä metrejä, ei yksinkertaisesti polvi taivu sellaiseen. Jäin sitten yhtä askelmaa alemmas katselemaan loggausta. Joka tapauksessa saksalainen jäi tänne ja väsyneet, mutta onnelliset kätköilijät lähtivät hankkiutumaan takaisin autolle. Ei toki sitä samaa polkua, mitä ylös tulimme, vaan pidempää ja loivempaa. Tuli sitten siitä alunperin ajatellusta puolen kilometrin lisälenkistä 2,5 kilometrin tyräys.
Kotona päivän kätköjä ja kulkijoita loggaillessa valkeni tuo em. kulkijakämmi. Ei sitten tullut otettua muistiin kulkijan koodia, joten sitä ei voi sen enempää logata mukaan otetuksi kuin Kanavuoreen jätetyksikään. Siellä se nyt kuitenkin Kanvuoressa pötkötti ja muu maailma luulee sen olevan Velakallionlammella. Da-daa! Se hyvä puoli tässä tietysti oli, että onpahan illalla jo selvillä, mitä aamulla tekisi.
Se sitten siitä ajatuksesta, että sunnuntaiaamuna parantelisi rauhassa kivistäviä jäseniään. Pari kuppia kahvia naamariin ja takaisin Kanavuoreen. Matkalla reipas mies leikki Kukkulan Kuningasta hidasliikkeistä vaimoaan odotellessaan.
Nyt sentään ymmärrettiin lähestyä Pikku-Leuhaa sieltä loivemmasta, joskin pidemmästä suunnasta. Aamun valossa hirvitti vielä enemmän kätkölle laskeutuminen. Miten ihmeessä minä olen ikinä kyennyt tuonne menemään??! Suosiolla annoin ukon mennä menojaan ja niinhän tuo oli kiertänyt kohteeseen alta aikayksikön. Minä tyydyin ottamaan kuvan siitä, mitä näin.
Ja tässä ollaankin jo matkalla takaisin ylös.
Sen verran rivakampi tuo miesihminen oli, että samalla vauhdilla rynnisti ohitseni ikuistamaan punnerrustani.
Tällä kerta kulkijan koodi oli sitten turvallisesti sekä puhelimessa että lappuselle kirjoitettuna. Tästä oli hyvä ihmisen suunnata kohti aamiaista. Matkalla pekonille piti vielä kuvata kallio. Sielläkin on kätkö. Väitti isäntä näiltä sijoilta jopa sen näkevänsä ja uhosi, että kyllähän tuon hakee ilman kiipeilyvarusteitakin. Tuolla uhoavalla miehellä sattuu tosin olemaan vaimo, joka taatusti tulee asettumaan poikkiteloin tielle, jos tuonne huomaa siippansa pyrkivän!
Lueskelin naamakirjaryhmän kirjoituksia. Siellä joku kyseli, voiko Suomessa tehdä pyhiinvaelluksia. Kyllähän minä tiedän, mitä tuolla kysymyksellä ajetaan takaa, ainakin luulen tietäväni. Ehkä jotain sellaista, että onko täällä sellaisia reittejä, mitä on käytetty muinoin pyhiinvaellukseen tai jotain. Mutta en kuitenkaan ymmärrä ihan tuon kysymyksen pointtia. Toki voi olla, että katolinen mielenlaatu toimii jotenkin sen varassa, mitä tai ketä kirkko pitää pyhänä. Niitä julistettuja pyhimyksiä silmälläpitäen. Mutta en usko, että tuon FB-ryhmän kysyjä on katolilainen, koska jos hän olisi, hänen luulisi tietävän tämän maan pyhimyksistä.
Mihin pyhiin nämä ihmiset siis haluavat vaeltaa? Moni kuitenkin osasi kertoa, missä kaikkialla voi tuollaisen pyhiinvaelluksen tehdä. Eikö se ole aika henkilökohtainen asia, mitä kukin pitää pyhänä? Jollekin joku paikka aiheuttaa pyhiä fiboja, jollekin toiselle joku henkilö tai asia. Ja jos tietää, mitä pitää pyhänä, silloinhan tietää, miten sen pyhän luo pääsee. Tai ainakin tietää, mitä tavoittelee. Jos joku minulle sanoo, että tuonne vaellat ja sitten olet pyhiin päässyt, en usko päässeeni minnekään erityisen pyhään. En kiellä sitä, ettenkö sinne jonnekin päästyäni ehkä kokisi jotain pyhää. Eihän sellaista voi tietää, koska tuskinpa pyhinä pidettyjen asioiden lukumäärä on jotenkin rajattu. Jos siis kysyy, missä voi pyhiinvaeltaa ja saa vastauksen kysymykseensä, kenen ajatuksissa se määränpää on pyhä?
Kyllä, kyllä. Tikusta asiaa, saivartelua, ties mitä. Minusta on kuitenkin toisaalta ihan mielenkiintoista miettiä tuota pyhyyttä. Jos oman mielenrauhan etsiminen tai jonkinlainen itsetutkiskelu tai itsensä rajojen etsiminen on se idea, silloin siitä kai tulee jollain tasolla pyhä asia. Tärkeä, merkityksellinen, kunnioitusta herättävä, joka varmaankin saa ajattelemaan syntyjä syviä ja ihmisen pienuutta. Vapauden ja ymmärryksen tunne. Suunnaton rakkaus jotakuta kohtaan. Silloinhan pyhiinvaelluksen voi tehdä vaikka omaa tupaansa kiertäen. Tai jos minä lähden tästä kävelemään tavoitteenani kohdata jossain rakkaat ihmiseni - silloinhan minä pyhiinvaellan.
Hohhoijaa. Ehkä olisi parempi kirjoittaa vain silloin, kun olettaa tietävänsä, mitä tahtoo sanoa. En muuten sulje pois sitäkään mahdollisuutta, että joskus jonkun Pyhän Henrikin sormiluun perässä tai Köyliön metsissä itsekin kuljeskelen. Saahan sitä kai teemoja kulkemiselleen olla.
Eilen radiossa sanoivat, että "ainoastaan Kokkolassa paistaa tänään aurinko". Sinänsä erikoista tuollainen, koska ulkona näytti sangen aurinkoiselta, enkä tiennyt olevani Kokkolassa. Ja hyvä niin, koska sieltä olisi ollut melko pitkä matka Hyyppäänvuorelle ja juuri sinne nyt tahdoimme suunnata. Ei sentään kävellen täältä kotoa saakka, ei myöskään ehdoin tahdoin kävellen aivan ison tien varresta, vaikka sitäkin harkittiin. Sillä keinoin matkaa olisi tullut suuntaansa sellaiset seitsemisen kilometriä eli ihan mukava kävelyharjoitus. Hidastavana tekijänä tosin olisi ollut se, että tarkoitus oli myös pari geokätköä saman tien napata ja niille pääsemisessä menee aina enemmän aikaa kuin suoraviivaisessa kävelyssä pisteestä A pisteeseen B. Siispä päätimme hankkiutua autolla lähemmäksi määränpäätä.
Alkupää tiestä näytti oikeastaan ihan kulkukelpoiselta. Joku oli siitä ajanutkin, ei tosin aivan äskettäin. Pikkuhiljaa kuitenkin alkoi tuntua siltä, että ei ehkä ole maailman fiksuin ratkaisu lähteä puskemaan pienellä japanilaisella kohtalaisen kapeaa ja pehmeää tietä läpi lumisohjon paikkaan, jossa ei ole koskaan käynyt ja jonka mahdollisista kääntöpaikoista ei ole mitään mielikuvaa. Eteenpäin kuitenkin elävän mieli, eikös Autoliiton miehet mielellään hae jumiin juuttuneita jostain korpitaipaleelta? Ihan ei sentään todellista jumivaaraa ollut, vaikka kohtalaisen kehnossa kunnossa yksi viimeisistä alamäistä näyttikin olevan. Pian sen jälkeen homma helpottuikin: muutaman kilometrin päästä olisi näköjään päässyt tulemaan sellaista Oikeaa Tietä pitkin, sitä sellaista, jota pitkin fiksut paikallisasukkaat liikkuvat päivittäin. Eräs heikäläisisttä hiukan näytti kummastuksesta raapivan korvallistaan, kun "väärästä" suunnasta hänen editseen Hyyppään viittojen mukaan porhalsimme. Viimein kuitenkin ihan parkkimerkillä merkitylle alueeelle auton paikoitimme. Siitä sitten polulle ja kohti vuorenhuippua.
Suorempikin reitti kätkölle olisi kartan mukaan mennyt, mutta kuuliaisina retkeilijöinä noudatimme puihin maalattujen sinisten täplien viitoittamaa väylää. Melkoinen ylämäkikin osui matkalle ja piti muutaman kerran seisahtua hengittämään. Ei auttanut jaksamista yhtään, vaikka muistutti itseään, että jossain vaiheessa on ollut sekin ajatus, että ihan vaikka Pyreneiden yli kesällä kulkisi. Siitä ajatuksesta onneksi on jo ohi päästy.
Mäen yläpäässä oli patteja puissa. Jälkimmäinen pattipuu ei muutenkaan ollut mikään hintelä varpu.
Komean kuuloista oli vuoren rinteillä kaikuva tikkojen hakkuukonsertti. Sen verran jyleätä ääntä saivat aikaan, että palokärjiksi epäilimme ja viimein yksi sellainen näköpiirissä olikin. Ujonpuoleinen yksilö, väisti kelon rungon taakse sitä mukaa kun vaeltaja lähestyi. Ei toivoakaan saada kännyllä kuvaa otuksesta. Kelot kyllä pysyttelivät nätisti paikallaan kuvan näppäisyn ajan.
Maisemat olivat sen verran hienot, että vaikka kätkö jäisikin hakematta, tänne kannatti kyllä kavuta.
Tässä vaiheessa oli vasta varovasti suuntailtu kännykällä kätkön sijaintia ja pahasti vaikutti siltä, että tuossa kyltissä mainittua kallionjyrkännettä kohti piti yrittää. Jonkinlainen polku siellä ilmeisesti meni ja mitä todennäköisimmin jonkun edellisen kätköilijän jäljet sitä tapailivat. Eihän yhdelläkään täyspäisellä ihmisellä olisi ollut kevättalven liukkailla asiaa siihen suuntaan, joten kätköiliä sillä oli hortoillut ja samoille jäljille piti meidänkin suunnata. Näillä polvilla jokseenkin arveluttava tavoite tuollainen alamäkeen kulkeminen, mutta alamäkeenhän sitä joka tapauksessa joutuisin kulkemaan, jos tältä vuorennyppylältä joskus pois mielisin. Siispä ukko edellä ja monessa kohtaa avuksi tarjottuun käteensä sitten turvauduinkin. Jotkut kohdat kuitenkin yksinkertaisesti olivat vain liian jyrkkiä meikäläisen korvienvälille, koska yhtään loikkaa en uskalla ottaa. Pyllymäkeä sitten vaan siinä metsäkanankakkojen lomassa. Alas pääsin ja ihan ehjänä! Seuraava tavoite olikin päästä hivenen takaisin ylös. Minä en ihan kätkölle asti uskaltanut lähteä edes yrittämään, tuo notkeampi vuorikaurisuros katosi yksinään yhteen noista koloista. Minä kävin vain vierellä kurkkimassa.
Varsin vaikuttavat kalliot ympärillä kohosivat.
Tästä sitten otettiin suunta suoraan alas kohti seuraavaa kätköä. Yllättävän helposti löytyi polkukin lumen alta paljastuvasta maastosta. Maisemat tuli nähtyä. Vielä yksi kuva piti napata. Kuka lienee ollut asialla tässä?
Pari tuntia, 3,5 km. Arki-illan sessioksi varsin virkistävää.
